perjantai 30. lokakuuta 2015

Kaiho värisi yleisössä, kun Vallilan Tango soitti Toivo Kärjen tangoja



Hannes Wessels laulaa Toivo kärjen tangoja Kirjasto 10:ssä.



Voi miten virkistävä ja sydämeen osuva ilta. Vallilan Tango soittaa Toivo Kärjen säveltämiä tangoja ja valsseja. Kaiho ja tunteellisuus värisevät lavalta yleisöön. Yhtyeen hollantilaissyntyinen solisti Hans Wessels tapailee suomalaisia sanoja urheasti, vaikka hänen oma äidinkielensä on kaukana suomesta.
Kärjen tunnetut hitit Liljan kukka, Siks oon mä suruinen ja Sinun silmiesi tähden saavat rinnalleen aikaisemmin levyttämätöntä Kärjen tuotantoa kuten humoristisen Hamstrauskuumeen.

Biisien lomassa suomalaisen iskelmämusiikin asiantuntija Maarit Niiniluoto kertoo Toivo Kärjen tiestä suomalaisen kevyen musiikin kärkeen. Lauluja alkoi syntyä etenkin sota-aikana. Kun asemasodan aikana Karjalan kannaksella muut sotapojat tekivät puhdetöitä ja veistelivät puusta veistoksia, Kärki veisteli mielessään melodioita. Hänestä tuli suomalaisen surun tulkki, kollektiivinen ääni kovina aikoina. Kerttu  Mustosen sanoitukset Kärjen sävellyksiin löysivät tiensä suomalaisten sydämiin.
Vallilan Tango juhlisti Toivo Kärjen eilen torstaina satavuotisjuhlavuotta Kirjasto 10:ssä. Kärjen syntymästä tulee joulukuun alussa kuluneeksi sata vuotta. Suomalaisen viihteen kova kolmikko, Kärki, Olavi Virta ja Tapio Rautavaara syntyivät kaikki vuonna 1915.

Vallilan Tango

Vallilan Tango on tullut tunnetuksi ennen muuta Vallilassa vappuaattona järjestettävästä  vappuriehasta ja konsertista. Vuosi vuodelta Hartolan puistikkoon ahtautuu enemmän ja enemmän ihmisiä. Osallistujamäärä lasketaan jo tuhansissa.  Kuohuviinipullot poksahtelevat ja ihmiset tanssivat vanhan tanssimusiikin tahdissa. Tunnelma on huikea. Vappubileet yhdistävät paikallisia asukkaita ja muualta tulevia juhlijoita. Talkootöissä ei tunteja lasketa.
Vallilan Tangon vuoden toinen päätapahtuma on  Lammassaaren tanssit eli Isle of Sheep joka elokuun viimeisenä lauantaina.
Runsaat kymmenen  vuotta sitten perustetussa Vallilan Tangossa soittavat Hans Wessels, laulu, Antti Alavuotunki, klarinetti, saksofoni ja bassoklarinetti, Jenni Suhonen, trumpetti, Sakari Hyrkkö, haitari, Ilpo Kiiskinen, kontrabasso, Arto Chydenius, rummut ja Mari Koppinen, viulu.
Bändi on reissannut varsinkin Saksassa. Siellä on soitettu parina vuonna Hampurissa Suomi-tangon omilla festareilla.

Viulisti Mari Koppinen

” Saksalaiset tykkäävät hirmuisesti, siellä meille olisi kysyntää – jos vain löytyisi jostain manageri, joka loisi sinne suhteita ja hommaisi keikkoja”, viulisti Mari Koppinen sanoo.
 Pari vuotta sitten yhtye  oli soittamassa  Karlovy Varyn leffafestareilla Tsekeissä. Bändi on esiintynyt  useamman kerran Sodankylän elokuvafestivaaleilla, viimeksi tänä vuonna.
”Se ei ole ihme, koska suomalaisohjaajat Kaurismäestä alkaen arvostavat vanhaa suomimusaa. Ohjelmistossamme on paljon vanhoja suomihelmiä, joita ei ole ikinä levytetty”, Koppinen kertoo.
Viime vuosina ohjelmistossa on ollut Kärjen lisäksi Pentti Viherluodon ja Usko Kempin ennen julkaisemattomia 1930- ja 1940-lukujen iskelmiä.

torstai 29. lokakuuta 2015

Tilastokeskus: Kulttuurin rooli kansantaloudessa laskee



Taidetta tehdään usein vapaaehtoisvoimin. Kumpulan kuoro harjoitteli eilen keskiviikkona Kumpulan historiasta kertovaa Kumpula-kantaattia, joka esitetään 7. marraskuuta Karjalatalossa. Kuva: Sirpa Pääkkönen


Taiteella on tunnetusti ihmisen henkistä hyvinvointia lisäävä vaikutus. Musiikki voi rauhoittaa tai virkistää. Teatteri ja kirjallisuus antavat elämyksiä. Omaehtoinen tekeminen tuottaa hyvää mieltä ja antaa energiaa.
Tämän vuoksi on surullista lukea Tilastokeskuksen uusia tilastoja, joiden mukaan kulttuurin rooli kansantaloudessa on edelleen laskeva. Lamassa rämpiminen tekee hallaa ihmisten henkiselle moottorille, kulttuurille.

Tilastokeskuksen keskiviikkona julkaisema Kulttuurisateliitti kertoo, että kulttuurin rooli taloudessa on jatkunut laskevana laman syvimmästä alhosta lähtien. Suuntaus näkyy tuotannossa, työllisyydessä ja kulutuksessa. Kasvua on lähinnä pelialalla, mutta sen merkitys koko kulttuurin taloudessa ei ole vielä kovin suurta.

Kulttuurin arvonlisäys- ja samalla bkt-osuuden lasku on ollut suhteellisesti suurempaa kuin kulttuurin kulutus- ja työllisyysosuuksien lasku. Laskusuuntauksesta huolimatta kulttuurilla on edelleen merkittävä rooli kansantaloudessa: kulutuksessa noin viisi prosenttia, työllisyydessä noin neljä prosenttia ja BKT:sta noin kolme prosenttia.

Vuonna 2013 muutamissa ryhmissä oli kuitenkin kasvua, erityisesti elävän kulttuurin aloilla ja tapahtumien järjestämisessä. Huolestuttava suuntaus on se, että kulttuurialojen työllisten määrä on kokonaisuudessaan laskenut laman alusta 2008 lähtien.
Kulttuurialojen palkat ovat usein pienet eikä kulttuurialojen yritysten joukossa ole kovin paljon suuria voittoja tuottavia yrityksiä. Osa-aikaisuus on yleistä kulttuurialoilla.

Kulttuuritoimintaa on Suomessa perinteisesti pidetty pienimuotoisena, suhdanteita tasapainottavana tekijänä. Laman tullessa sen rooli yleensä hieman nousee. Voittoa tavoittelemattoman ja julkisen toiminnan osuus kulttuurissa on merkittävä ja erilaisen vapaaehtoistyön rooli on siinä suuri.Kulttuuria tehdään huonoinakin aikoina ilman rikastumispaineita. 

Kansantalouden nousun veturiksi kulttuurista ei Tilastokeskuksen mukaan ole joitakin yksittäisiä aloja lukuun ottamatta ole tulevaisuudessakaan, mutta välillisesti virikkeiden antajana se voi sitä olla.



maanantai 26. lokakuuta 2015

Hannes Heikuran yksinäiset ihmiset tulena palavassa kaupungissa



Hannes Heikuran kuvia on esillä Virka-galleriassa. Kuvat: Sirpa Pääkkönen


Työskennellessäni Helsingin Sanomissa toimittajana samaan aikaan kun Hannes Heikura (1958-2015) oli siellä valokuvaajana, oli jotenkin juhlallista, jos Heikura lähti keikalle kuvaajaksi. Heikuralta totuttiin odottamaan aina hyviä kuvia, ja niin ne olivatkin.

Hänellä oli tarkka näkemys siitä, millaisen kuvan hän halusi. Haastatteluissa hän oli aina taustalla ja kunnioitti tilannetta. Hän teki työtään hiljaa ja huomaamattomasti.
Heikura voitti lukuisia arvostettuja valokuvapalkintoja ja monet hänen valokuvansa jäivät lähtemättömästi mieleen kuten sotilas unikkopellossa Afganistanissa, hiihtäjä Mika Myllylä treenaamassa suolla ja pienet enkelit joulukadun avajaisissa Helsingissä.

Lehtikuvaajavuosiensa jälkeen Heikura alkoi tutkia ihmisen yksinäisyyttä Helsingin yössä. Kuvista syntyi näyttelyitä ja kirjoja. Näyttelytrilogian päätösosan End of the Road komeat mustan ja punaisen sävyiset kuvat ovat esillä Helsingin kaupungin Virka-galleriassa 8. marraskuuta saakka (Sofiankatu 1).

Sarjan aiemmissa osissa kuvat ovat mustavalkoisia. Asko Mäkelän vuonna 2014 tekemässä videohaastattelussa Heikura kertoo, miksi kuviin tuli mukaan punainen väri.
”Ehkä niissä on mukana vähän toivoa”, Heikura sanoo haastattelussa.
Toinen selitys on se, että lehtikuvaajavuosinaan hän inhosi kellertävän ja vihreän sävyisiä kuvia. Punainen löytyy parhaiten aamuyön tunteina, jolloin aurinko on tietyssä kulmassa. Siinä on samaa sävyä kuin katulampuissa.

Punainen mustan parina ja vastakohtana näyttää sytyttävän kaupungin symbolisesti tuleen. Yö tuo Helsinkiin keskustaan muutamat yksinäiset kulkijansa, joita valokuvaaja on joutunut joskus odottamaan kauankin.

Voimakas punainen sävy tekee kuvista maalauksellisia.
Heikura ei halunnut mässäillä juoppojen tai syrjäytyneiden kurjuudella. Hän odotti niin kauan, että linssin eteen ilmestyi tavallisia ihmisiä.

”Yksinäisyyttä on tavattoman paljon”, Heikura sanoo videohaastattelussa.
Kuvissa katsoja kohtaa nuoren miehen, joka on jäänyt lohduttomana istumaan kadulle kahden lokin piirittämänä. Lokki tallustelee myös penkillä istuvien tyttöjen takana. Ihmiset pyöräilevät sateessa, odottavat metroa tai häviävät varjoihin.

Kuvista on riisuttu kaikki turha. Ne ovat graafisia, välillä sumuisiakin taideteoksia, joiden vahva lataus tuo katsojan eteen sen, mitä kuvaaja on etsinytkin: irrallisuuden, yhteyden kadottamisen toiseen ihmiseen ja kaunistelemattoman yksinäisyyden.

Kuvien tarinat muuttuivat runoiksi – Kuva heijastuu sanoihin -näyttely Kumpulan kyätilassa


Kizhin saari, Venäjän Karjala. Kuvat: Sirpa Pääkkönen.

”Voitaisiinko tehdä näyttely. Kirjoittaisin runoja sinun valokuviisi”, Tuuli-Irmeli ehdotti keväällä 2015-
”Mikä siinä, ideahan on loistava”, vastasin.
Tutustuimme muutama vuosi sitten, kun kirjoitimme laululyriikkaa musiikkipedagogi, kuoronjohtaja ja laulaja Satu Luomajoen ensimmäiselle levylle Laulu sinulle.

Olen julkaissut aktiivisesti kuvia Facebookissa lähes sen perustamista lähtien vuodesta 2007.
Tuuli-Irmeli Salminen katseli kuvia ja sanoi, että niissä on tarinoita, jotka alkavat elää hänen mielessään.
”Yritän arvata mitä, mitä kuvissa on tapahtunut ennen kuvanottoa ja mitä tapahtuu sen jälkeen”, hän sanoo.
Sitä me kumpikaan emme voi tietää ainakaan kovin tarkasti, eikä katsojakaan, mutta jokainen kuva on avoin erilaisille tulkinnoille.

Olen kulkenut kamera kaulassani lukuisilla matkoilla Virossa ja Venäjällä, ennen kaikkea Pietarissa. Kamera seuraa myös kotimaan matkoilla.
Monet kuvista ovat tilannekuvia.  Joitakin kuvia voi kutsua katuvalokuvaukseksi, jossa kuva otetaan ennalta suunnittelemattoman hetkenä siitä mitä tulee vastaan. Mukana on myös maisemia.

Lapset leikkivät Pärnussa.
Näyttely Kuva heijastuu sanoihin oli syksyllä 2015 esillä Kallion kirjastossa ja viime keväänä Karjalatalossa Käpylässä. Nyt se on pari päivää esillä Kumpulan kylätilassa.
Kuvissa ja runoissa näkyvät vuodenajat ja elämän kiertokulku, parisuhde, lapset, vanheneminen ja lopulta luopuminen.
Kesällä polskitaan Viron rantavesissä Pärnussa.  Talvella raskas lumi peittää Tallinnan katot.

Tuuli-Irmeli Salminen on vapaa kirjoittaja, joka vaihtoi it-alan kirjoittamiseen, kun elämä toi vastaan sellaisia asioita, joista täytyy kirjoittaa. Nyt työn alla on esikoisromaani.
”Aihe oli alussa niinkin vakava kuin kuolema. Nyt romaaniin on tullut paljon muitakin sävyjä ja kerroksia”, Tuuli-Irmeli sanoo.


Kuva heijastuu sanoihin –näyttely 23. 8. ja 24. 8. klo 15-19 Kumpulan kylätilassa, Intiankatu 31. Helsingistä paikalle pääsee bussilla 55.



Tuuli-Irmeli Salminen
Tuuli-Irmeli Salmisen runo:

Kun yö sulaa aamuun, 
 se kuulee pianon ja kiurun,
 ja vanhemmiten vain verkkoja
 heittävä vene lähtee. 

 Se, joka jää, 
sanoo silmillään: 
 yhä linnumpi olet, 
vesi vedeltä linnumpi,
 ja taas aamu kuulee pianon ja kiurun.





lauantai 24. lokakuuta 2015

Kuvajournalismin suuret nimet Henri Cartier-Bresson ja Steve McCurry Helsingissä ja Pietarissa



Ateneumin taidemuseossa Helsingissä avautui eilen perjantaina ranskalaisen Henri Cartier-Bressonin (1908–2004) näyttely. Laajassa näyttelyssä on esillä kolmesataa kuva seitsemältä vuosikymmeneltä. Kuvat esittelevät ympäri maailmaa matkustaneen kuvajournalismin suurmiehen. 

Cartier-Bressonin valtavan merkityksen maailman tapahtumien tallentajana näkee myös lauantaina Ateneumissa. Ruuhka on aikamoinen. Melko pienikokoisia vedoksia saa kurkkia ihmisten olkapäiden takaa useissa saleissa ja pitkillä käytävillä. Jonot eivät sentään yllä kadulle saakka kuten usein on silloin kun joku suuri näyttely on loppumassa.
Cartier-Bressonin näyttely on avoinna tammikuun loppuun saakka, joten varmasti näyttelyssä on väljempiäkin päiviä.
Cartier-Bresson: Sevilla, Espanja, 1933 (ylh.) ja Hyeres, Ranska  1932


 Cartier-Bresson aloitti valokuvaamisen 1930-luvulla ja jatkoi sitä vuosisadan vaihteeseen saakka.
Hän matkusti ympäri  maailmaa ja oli silminnäkijänä monissa historiaan jääneissä tapahtumissa. Hän kuvasi toisen maailmansodan jälkeen keskitysleireiltä vapautuvia vankeja ja Mao Zedongin joukkojen marssia Pekingiin.
Cartier-Bresson tunnetaan käsitteestä ratkaiseva hetki. Valokuvaajalle se on se silmänräpäys, jolloin kaikki on kohdallaan: valo, sommitelma ja tilanne. Hyvään kuvaan vaikuttaa oikea ajoitus.
”En koskaan laskelmoi. Näen sommitelman ja odotan jotain tapahtuvaksi. Arvoitusta ei pitäisi yrittää selittää liikaa”, Cartier-Bresson sanoi.

Steve McCurryn kuvia Eremitaasissa Pietarissa., kuva Sirpa Pääkkönen

Lisää hienoja valokuvia on tarjolla metropolissa nurkan takana, Pietarissa. Eremitaasin nykytaiteen näyttelyiden siivessä pääesikunnan talossa on marraskuun loppupuolelle saakka esillä huikean hieno Steve McCurryn näyttely.
Värivedokset ovat suuria ja näyttely on rakennettu temaattisesti  niin, että eri saleissa on eri maailmankolkista kertovia kuvia. Cartier-Bressonin tapaan vuonna 1950 Philadelphiassa syntynyt McCurry on maailmanmatkaaja ja kuvajournalisti.

Hän on kiertänyt kameroineen muun muassa Afganistanissa, Intiassa, Pakistanissa, Irakissa, Jemenissä, Libanonissa, Jugoslaviassa, Kambodzhassa ja Filippiineillä. Hän on tallentanut kuviinsa sekä konflikteja että arkielämää. Kuvissa on usein täydellisyyttä hipovat sommitelmat.
Eremitaasin näyttelyssä erityisen hienoja ovat värit. McCurry kuvaa usein vakavia aiheita, mutta hänen kuvissaan on mukana myös toivo.

Boris Kudojarov: Nevski prospekt Leningradin piirityksen aikana 1941.

Pietarissa kannattaa poiketa myös valokuvagalleria Rosfotoon, joka on lyhyen kävelymatkan päässä Eremitaasista Bolshoja Morskaja  –kadulla. Siellä on marraskuun alkuun saakka esillä koskettava näyttely Sodan tiet. Näyttelyyn on koottu toisen maailmansodan aikana rintamalla työskennelleiden valokuvaajien kuvia. Mukana ovat muiden muassa venäläiset valokuvaajat Emmanuel Jevzirikhin, Boris Kudojarov ja Ivan Shagin.

Rintamakuvien lisäksi kuvia on kotirintamalta ja toisen maailmansodan aikana piiritetystä Leningradista. Kuvat dokumentoivat täyteen ahdettuja junia, kun junilla vielä pääsi pakoon sodan runtelemasta kaupungista. Kuvissa avustusjoukot tuovat ruokaa nälästä kärsiville leningradilaisille. Rauhallisina hetkinä, kun pommikoneiden jyly ei aja ihmisiä väestönsuojiin, lapset tulevat kaduille ja potkivat potkulautoja.
Elämään piiritetyssä Leningradissa voi tutustua tarkemmin Leningradin piirityksen ja puolustuksen museossa Pietarissa.