keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Piparkakku kasvoi katedraaliksi Tallinnan piparkakkunäyttelyssä

Suomessa piparkakkutalon tekeminen on mieluista puuhaa lapsille. Kuvat: Sirpa Pääkkönen

Söitkö jouluna piparkakun? Niin söi moni muukin. Suomalaiskodeissa leivottiin ja rakennettiin ennen joulua taas myös piparkakkutaloja. Niiden rakennusmestareina toimivat usein lapset.
Tallinnassa piparkakkuideaa on kehitetty näyttelyksi saakka. Tallinnan Design- ja arkkitehtuurigalleriassa on esillä piparkakkunäyttely. Piparkakkutaikinasta on muotoiltu värikkäästi koristeltuja taideteoksia. Näyttelyssä on esimerkiksi piparkakkukatedraali, istuva Buddha, keinuhevonen, juna vetureineen, mukaelma kivikautisesta Willendorfin Venus -veistoksesta ja Pisan kalteva torni.
Näyttelyyn osallistuu yli sata taiteilijaa, ja mukana on taiteilijoita sekä Suomesta että Unkarista, kertoo piparkoogimaania.ee  –sivusto. Taideteosten tekemiseen on tarvittu kolmekymmentä kiloa piparkakkutaikinaa. Designgalleriassa  järjestetään myös piparkakkutyöpajoja.


Piparkakkuja on leivottu Virossa keskiajalta asti, ja niiden edeltäjä hunajakakku on vielä vanhempi. Hunajakakkuja valmistettiin faaraoiden Egyptissä, koska hunajassa piili pitkän iän salaisuus.
Euroopassa herkkua valmistivat luostarit ennen kuin leipurit keksivät herkullisen reseptin. Sokeri korvasi hunajan. Nimensä piparkakku sai maustepippurista, joka oli varhaisimpia piparkakuissa käytettyjä mausteita. Suomessa pipari  tuli ensin pappiloiden ja kartanoiden kahvipöytään. Palvelusväki levitti reseptit kansan keskuuteen.
Piparkakku juurtui joulutortun, joulupuuron ja kinkun ohella osaksi suomalaista joulupöytää.
Piparkakkunäyttely on esillä Tallinnassa Design- ja arkkitehtuurigalleriassa 9. tammikuuta saakka, Pärnu mnt  6. Uudenvuodenpäivänä näyttely on suljettu.


tiistai 29. joulukuuta 2015

Joensuulainen Anneli Heliö suomensi lähes koko Anna Ahmatovan runotuotannon



 
Anna Ahmatovan kotimuseossa Pietarissa on runoilijan elämään liittyviä esineitä ja tekstejä. Kuvat: Sirpa Pääkkönen
 

Viime vuosisadan venäläisistä runoilijoista Anna Ahmatova (1889-1966) on tehnyt moniin suomalaisiin vaikutuksen. Ahmatova eli läpi vaikean ajan Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton historiassa. Yhteiskunnan suuret murrokset ja kipukohdat heijastuivat hänen runoihinsa.

Nyt niitä saadaan lukea suomeksi kattavampi kokoelma kuin koskaan aikaisemmin, kun joensuulainen tutkija Anneli Heliö on suomentanut lähes koko Ahmatovan runotuotannon teokseen Olen äänenne, Anna Ahmatovan kootut runot 1904-1966. Runot ovat ilmestyneet joensuulaisen Kirjokannen kustantamana. Runoja on lähes tuhat.
”Aloitin runojen suomentamisen 1990-luvun puolivälissä ja viimeisen runon suomensin tämän vuoden elokuussa. Kävin 1990-luvulla usein Pietarissa, istuskelin museoissa ja Ahmatovan pienessä huoneessa hänen elämäänsä ja runojaan miettien”, Heliö kertoo.

1990-luvulla hän suomensi muun muassa Requiemin runot ja Pohjoiset elegiat runosarjan, osan pääteoksesta Runoelma ilman sankaria ja Maan kaikilla teillä -runoelman.
”Vuonna 1998 myös sanoin Karjalaisen haastattelussa, että suomennan Ahmatovan Kootut runot. Kirjan sain venäläisiltä ystäviltäni lahjaksi jo syksyllä 1989. Sitten meni voimat. Alkoi tuntua, että urakka on minulle liikaa. Ahmatova laittoi aina uudelleen seinää vasten, niin sielun ja mielen syövereihin hänen runonsa porautuvat aina uudelleen ja järkyttävät.”

Heliö ei kuitenkaan luovuttanut.
Keittiö Ahmatova-museossa.
”Anna oli jatkuvasti kuin pieni kivi kengässä ja niinpä palasin hänen runoihinsa."
Heliö vakuuttui siitä, että Ahmatovan runot ovat elämäkerrallisia ja koko hänen kirjallinen historiansa on luettavissa hänen runoistaan siitä huolimatta, että runoilija vieraannutti ja käytti eri kertojia, usein myös miespuolista.
”Hänen runoissaan on luettavissa kaikki ne tapahtumat, jotka järisyttivät hänen maataan, - maailmansodat, vallankumoukset, terrori ja lopulta jonkin asteinen vapautuminen, suojasään aika.” 

Ahmatova eli kirjallisuudessa ja kulttuurissa, joten hänellä on paljon kirjailijoista ja eri alojen taiteilijoista kertovia ja heille omistettuja runoja, kuten runosarja Seppele vainajille, jota on myös sanottu Kulttuurin Requiemiksi.
Uskonnollisia runoja Ahmatova kirjoitti nuoruudesta vanhoille päivilleen asti.
”Jo 1920 ja 1930-luvuilla hän kirjoitti lukuisia runoja Stalinista ja terrorista. Nämä runot olivat Requiem-runoelman ohella ”muistin kirjallisuutta”.  1950-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen ja sen jälkeen, kun Ahmatovan poika oli vapautunut leiriltä 1956, uusia runoja purkautui laavavyöryn lailla. Niissä hän teki tiliä siitä, mitä hänen ystävilleen oli tapahtunut terrorin vuosina.”
Nojatuoli ja pöytä Ahmatova- museossa.

1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Ahmatovan runoissa näkyy seestymistä. Heliö vertaa niitä samankaltaiseen puhtauteen kuin kirjailijan nuoruuden ajan runoissa. Ahmatova vietti pitkiä aikoja mökillään Komarovassa Karjalassa.
”Ehkä runoissa näkyy Terijoen luonnon ja meren vaikutus. Hän ikään kuin pääsee tasapainoon luomakunnan kanssa. Nämä viimeiset ajat olivat toki myös onnellisia aikoja hänen elämässään. Hän sai kaipaamaansa arvostusta ja nuoret runoilijat ja muusikot vierailivat usein hänen datshallaan.” 

Myös kuoleman teema kulkee läpi koko Ahmatovan tuotannon, mutta suhde siihen muuttuu vuosikymmenien myötä kauhusta kaivattuun ystävään.

”Ahmatova oli venäläisen runouden Sapfo ja Kassandra, ja rakkaus on hänen keskeistä tematiikkaansa. Se on kykyä haltioitua ja rakastua aina uudelleen ja ehdoitta, tuntea myös yhteenkuuluvuutta kaiken elollisen kanssa”, Heliö luonnehtii.

Aikaisemmin Ahmatovan runoja on ilmestynyt Pentti Saaritsan suomentamina muun muassa Neuvostolyriikkaa 3 –sarjassa (1978). Marja-Leena Mikkolan toimittama ja suomentama Anna Ahmatovan Valitut runot ilmestyi 2008.

Pietarin keskustassa Fontankan kanavan rannalla avattiin vuonna 1989 kirjailijamuseo. Myöhemmin se muuttui Ahmatovan kotimuseoksi.
Šermetevin palatsin pihasiipeen luotiin Neuvostovallan aikana yhteisasuntola. Yksi asukkaista oli Anna Ahmatova. Museoon on kerätty Ahmatovalta säästyneitä esineitä ja aikalaisten huonekaluja. Museo kertoo myös Ahmatovan runoudesta ja elämästä.
Ahmatova asui Fontankan talossa yli kaksikymmentä vuotta, ja siellä syntyi suuri osa hänen runoistaan. 




Anna Ahmatova
.
Pohjoiset elegiat
.
Kuudes
.
Avain viimeinen – kylmä avain unohduksen,
suo suloisemman tyydytyksen,
kuin tulen hehku sydämen.
Puškin
.
Muistoilla on kolme aikaa.
Ensimmäinen – on kuin eilinen päivä,
sielu on siunattujen holviensa alla
ja ruumis tuntee itsensä autuaaksi niiden varjoissa.
Vielä ei nauru ole vaiennut, yhä virtaavat kyyneleet,
eikä mustetahraa ole pyyhkäisty pöydältä
ja sydämessä, suudelma tuo unohtumaton,
se ainoa, jäähyväisiksi....
.
Mutta tämä ei jatku kauan...
Jo katoaa holvi päämme päältä ja jossain
syrjässä, laitakaupungilla, on talo yksinäinen,
talvisin kylmä, kuuma kesäisin,
siellä hämähäkki kutoo verkkojaan
ja pöly kaiken yllä makaa,
siellä hehkuvat kirjeet tuhkaksi lahoaa,
salavihkaa muotokuvat muuttuvat,
sinne kuin hautaan käyvät ihmiset,
palattuaan pesevät tarkkaan kädet
ja karistavat karkaavan kyynelhelmen, –
uupuneen aikakauden – huokaavat raskaasti...
.
Mutta kellot tikittävät, kevät toiseksi
vaihtuu, taivas punertuu,
muuttuvat nimet kaupunkien,
ei ole enää todistajia tapahtumien,
ei kenen kanssa itkeä, kenen kanssa muistella,
ja hitaasti luotamme pois käyvät varjot,
niitä emme enää kutsu takaisin,
niiden paluu meitä pelottaisi.
.
Ja kun havahdumme, näemme, unohtaneet
olemme, polun tuohon taloon outoon,
pakenemme sinne, mutta (kuten unessa tapahtuu)
siellä kaikki on toisin: ihmiset, esineet, seinät,
meitä ei tunneta – olemme vieraita.
Me emme pääse sinne... Jumalani!
ja mikä katkerinta:

Tajuamme, mahtua voi emme,
menneisyyden piiriin elämämme,
se meille lähes yhtä outo on,
kuin naapurillemme tuntematon,
kuolleitamme, emme enää edes tuntisi,
ja se, kenet meistä Luoja erotti,
on sangen hyvin ilman meitä selvinnyt –
ja kenties jopa paremmin...
.
1943–1953
.
suomennos Anneli Heliö


lauantai 26. joulukuuta 2015

Vetävästi kirjoitettu Hertta liikkuu Moskovan yhteisasuntoloista suomalaisten vankilasellien pimeyteen




Joulupäivän lukemisena Heidi Köngäksen Hertta ja sen myötä historiaa, politiikkaa, naisen elämää, intohimoa, petosta, syyllisyyttä. Hertta ei todellakaan jää lojumaan pöytälaatikkoon, sen verran vetävästi se on kirjoitettu. Historian merkkihenkilöt ovat kirjailijalle yleensäkin hyviä aiheita, koska silloin yksityinen kohtaa suuremman kontekstin.

Kommunistijohtaja Otto Wille Kuusisen tyttären Hertta Kuusisen (1904-1974)  vaiheet lienevät  Suomessa ainakin keski-ikäisille lukijalle historiasta tuttuja. Köngäs on tehnyt romaaniaan varten tarkkaa taustatyötä, mikä näkyy romaanissa, mutta kirjailija tekee myös omia tulkintojaan.

Hän sukeltaa hienosti Hertan ajatuksiin, tuo lukijan ulottuville 1920-luvun Moskovan yhteisasuntoloineen, jossa hurmoshengessä rakennetaan uutta yhteiskuntaa, mutta pian alkavat kaaderit kadota, kun luokkavihollisia poistetaan riveistä.
 Hertta sulkee silmänsä, sillä aate on jalo ja ulottuu myös naisen elämään.  Alexandra Kollontai opettaa, että seksi on yhtä luonnollista kuin lasillinen vettä, jolla tyydytetään jano.
Hertta synnyttää pojan, jonka isä on aatetoveri Tuure Lehen. Hän joutuu jättämään pojan lastenkotiin Moskovaan, kun tehtävä Suomessa kutsuu. Tehtävän piti olla lyhytaikainen, mutta vankeustuomio Suomessa katkaisee siivet tehtävältä ja paluulta Moskovaan.
Yksi romaanin kantavia teemoja on lapseen kohdistuva ikävä ja syyllisyyden tunto. Hertta palaa toistuvasti ajatuksissaan tilanteeseen, jossa hän voisi selittää pojalle lähtönsä taustamotiivit. Lukijaa pidetään myös jännityksessä: mikä on Jurin kohtalon, kun Siperian juna on vienyt suomalaistaustaista väkeä pakkotyöleireille.

Maanpetoksesta syytetty Hertta Kuusinen istui vankilassa kahteen kertaan, yhteensä kahdeksan vuotta. Vankilavuodet näkyvät myös Köngäksen romaanissa, mutta vielä tarkemmin hetket, jolloin Hertta pääsee vankilasta pois. Sieltä tulee riutunut nainen, jonka kylkiluut törröttävät paidan alla ja ainoaan vaatekertaan on tarttunut vankilan homeinen tuoksu.
Hertan tukipilari on äiti, Otto Wille Kuusisen Suomeen hylkäämä Saima, jonka keittiössä tuoksuu äidillinen lämpö silloin, kun tytär palaa vankilasta.

Heikoimmillaan Hertta on kuitenkin piileskellessään sota-aikana paukkupakkasissa rakastettunsa Yrjö Leinon kanssa Keski-Suomen metsämökeissä. Huopatossut suojaavat hieman siltä, että varpaat eivät jäädy kokonaan.
Yrjö Leinoa romaani ei mairittele. Rahapulasta kärsivä Leino ryhtyy sodan alla vasikaksi ja ilmiantaa Etsivälle keskuspoliisille sodan alla kielletyn kommunistipuolueen jäseniä. Hertan kautta linjan piti aueta Otto Wille Kuusiseen saakka.
Bakteerikammoinen ja keski-ikäisenä viinaan taipuvainen Leino etenee hallitukseen saakka, mutta saa potkut kommunistisesta puolueesta, kun ei selviä kunnialla tehtävästään.

Romaanissa Hertan ääni on kuuluvin, vaikka lukijalle tuodaan myös Yrjö Leinon ja Etsivässä keskuspoliisissa työskentelevän Esko Riekin ajatukset.
Sodan jälkeen Hertan elämässä seuraa loiston vaihe. Hän nousee äänikuningattarena eduskuntaan ja tekee ahkerasti poliittista työtä. Asuntokin löytyy Kaivopuistosta, ja ministeri Leinolla on oma autonkuljettaja.
Rakkaus kestää kuitenkin yhtä huonosti kuin Leinon kunnia kommunistipuolueessa, vaikka Hertta monesti sulkee silmänsä toiseen naiseen kohdistuvalta epäilyltä ja Leinon poliittiselta luotettavuudelta.

Köngäksen romaanissa yhdistyvät kiinnostavasti historialliset tapahtumat ja yhden naisen elämänkaari. Vähän jännitystäkin siinä on, jos Hertan henkilöhistoriaa ei lunttaa historiateoksista. Miten Hertta selviää kaikista kiperistä tilanteista.
Historian kannalta kiinnostavaa olisi myös tietää, miten Hertta selätti vankilavuosien ja sota-ajan traumat. Sota jätti jälkensä kokonaiseen sukupolveen. Se onkin jo toisen tarinan aihe.

Heidi Köngäs: Hertta. Otava, 285 s.




keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Tuoksuva kuusi tuo joulun - Virossa joulupuita oli jo 1400-luvulla

Joulukuusen koristelu on alkanut eri maissa eri aikaan. Kuvat: Sirpa Pääkkönen
Helsingin kissakahvilaa koristaa muovinen joulukuusi, jonka rungossa ja oksilla kissakahvilan kuusi villiä asukasta saavat kiipeillä ja riehua joulun kunniaksi. Tai oikeastaan vain viisi yhdeksänkuista pentukissaa innostuvat kuusesta. Löytökissa Pete on kuusivuotias seniori ja ylipainoinen, minkä vuoksi kiipeily kuusessa ei taida sitä innostaa yhtä paljon kuin muita kissaveijareita.
Muovikuusi, facebook-ystäväni närkästyy. Jouluna pitää olla aito kuusi ja sen pitää tuoksua. Ystävä vaatii myös kissoille aitoa kuusta senkin uhalla, että neulaset lentelisivät pitkin kisukahvilan lattiaa.

Useimmat hankkivat  oikean kuusen, mutta esimerkiksi allergia voi estää aidon kuusen hankkimisen. Kuusessa tunnelmaa luovat myös kynttilät ja koristeet, oli kuusi sitten aito tai tehtaan tekemä.

Some-aikoina näkee päivityksiä ja valokuvia, jotka kertovat, että monet kantavat kuusen sisälle jo monta päivää ennen joulua.
Kuusella on pitkät ja vankat perinteet joulutunnelman luojana.

Joulukuusen historia yhdistetään 1500-luvulle  Saksaan. Kuuset olivat aluksi pieniä ja niitä ripustettiin kattoon. Koristelu ja kynttilät tulivat kuusiin 1600-luvulla ja 1700-luvulla. Saksasta kuusi levisi Englantiin ja Pohjoismaihin aluksi yläluokan iloksi 1800-luvulla. 
  Suomeen joulukuusi tuli 1800-luvulla ensin säätyläisperheisiin. 1900-luvun alussa se yleistyi muissakin perheissä.

Englanninkielinen Wikipedia kertoo, että joulukuusen varhaista historiaa voidaan jäljittää myös Liivimaahan nykyisen Latvian ja Viron alueelle. Killat eli kauppiaiden tai ammatinharjoittajien yhteenliittymät koristelevat joulupuita makeisilla lasten ja killassa opiskelevien nuorten iloksi.
Mustapäiden kilta koristeli joulupuita kronikoiden mukaan jo 1400- ja 1500-luvulla Riiassa ja Tallinnassa omissa taloissaan. Bremenin killan kronikka vuodelta 1570 kertoo, että pieni puu koristeltiin omenoilla, pähkinöillä ja joulukukilla.
Vuodelta 1584 peräisin oleva kronikka kertoo, että jo silloin oli vakiintunut perinne pystyttää koristeltu kuusi torille. Nuoret miehet lähtivät torille piirittämään ja tanssittamaan tyttöjä. Lopuksi kuusi sytytettiin palamaan. 

Ken tuntee virolaisia, voi huomata, että Virossa vanhat kansanperinteet ovat säilyneet melko hyvin. Virolaiset kertovat mielellään historiaan perustuvia tarinoita, olivat ne sitten totta tai elävää legendaa.
Virossa jouluperinteisiin kuuluu muun muassa se, että haltijoille ja tontuille jätetään yöksi herkkuja pöytään, jotta seuraavana  vuotena ei kärsittäisi puutetta. Toki kotiväkikin saa käydä napsimassa herkkuja pöydältä.
Samoin kuin Suomessa ja monessa muussa maassa olohuonetta koristaa Virossa joulukuusi. Ja toki Raatihuoneen torilla on iso, koristeltu joulukuusi.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Tunneherkkä ihminen suojautuu muiden katseilta ja arvostelulta – Anja Snellmanin Antautumisessa pääosassa ovat tunteet



Anja Snellman kirjoittaa itsestään ja tunteista, jotka ovat yleispäteviä monille. Kuva: Sirpa Pääkkönen



Kirjailija Anja Snellmanin elämää lehtihaastatteluiden ja aikaisempien romaanien perusteella seuranneet tai kirjailijaa vähän tuntevat tunnistavat tänä vuonna ilmestyneestä romaanista Antautuminen vahvan omakohtaisuuden.

Päähenkilö on Kalliossa nelihenkiseen perheeseen syntynyt tyttö, jonka isä kuului sodan rintamalla kokeneiden sukupolveen ja äiti on kuria kaihtamaton kasvattaja.
Tyttö pääsee Helsingin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta, psykologiaa ja englantia. Esikoisromaani nostaa hänet julkisuuteen. Sitä seuraa monta muuta romaania, pippaloita kustantamon avajaisissa ja julkisuusmylly.

Päähenkilölle syntyy kaksi lasta,  ja suuri puutalo Helsingissä on avoinna lastenkutsuille ja vieraille. Siellä on tilaa myös kissoille ja koirille. Toinen asunto on Kreetalla, jonne voi vetäytyä kirjoittamaan.

Romaanin kehys on kirjailijan omasta elämästä. Sen sisäinen maailma voi kuvata kenen tahansa kokemuksista, joka on tuntenut ulkopuolisuutta ryhmässä ja halunnut paeta hälyä omaan rauhaan.
Anja Snellman antaa äänen ihmiselle, joka kirjan lopussa saa määritelmän. Diagnoosi on neurologinen erityisherkkyys. Yhdysvaltalainen neuropsykologi Elaine N. Aron huomasi asiakkaissaan aisti- ja tunneherkkyyteen liittyviä piirteitä, joita hän alkoi tutkia
.
Kirjailijan työnsä ohessa psykoterapeutiksi opiskellut Snellman kirjoittaa tarinan erityisherkästä ihmisestä. Romaanissa on vahva psykologinen ote. Se vie lukijan sellaisen ihmisen nahkoihin, joka voisi kutsua itseään ujoksi, sisäänpäin kääntyneeksi tai ulkopuoliseksi.

Tunteet ovat taiteen materiaalia ainakin jossain määrin. Tässä romaanissa ne ovat pääosassa.
Kun romaanin kaari ulottuu lapsuudesta keski-ikään, voi havaita, että erityisherkkyys on suhteellisen pysyvä ominaisuus.
Pikkutyttö katsoo kotinsa ikkunasta pihalla leikkiviä lapsia menemättä mukaan leikkiin. Nuori aikuinen pakenee kirjoittamiseen silloin, kun osallistuminen ja bailaaminen eivät houkuttele mukaansa. Keski-ikäiselle kirjailijalle Kreikka on turvapaikka. Siellä saa olla rauhassa ilman, että vastaantulevat ihmiset tunnistavat kasvoja.

Romaani ei selittele liikaa tapahtumia eikä päähenkilön elämänkaarta. Se on kokoelma hetkiä ja tunteiden kuvausta erilaisissa tilanteissa. Sävy on enimmäkseen surumielinen. Onnellisiakin asioita kuten parisuhteita ja lasten syntymisiä varjostaa joku selittämätön riittämättömyyden tunne. Tunneherkkä ihminen suojautuu muiden katseilta, jos niissä voi aistia arvostelua.

Ei tarvitse olla erityisherkkä kokeakseen samankaltaisia tunteita kuin romaanin minä-kertoja. Varsinkin monet nuoret kokevat ulkopuolisuutta ja hyväksynnän puutetta. Mitä muut minusta ajattelevat, istuu sitkeästi suomalaisessa kulttuurissa, vaikka todennäköisesti ne muut eivät ajattele yhtään mitään.

Anja Snellman: Antautuminen. WSOY, 2015. 325 s.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Tilastokeskus: Lumi, Lappi ja arkkitehtuuri kiinnostavat ulkomaalaisia Suomessa



Saamelaismuseo Siida esittelee Lapin luontoa ja elämäntapaa. Kuvat: Sirpa Pääkkönen

 
Lapissa on lunta, pakkasta ja poroja, mutta myös hieno saamelaismuseo Siida, joka houkuttelee ulkomaalaisia matkailijoita.
Siidassa Inarissa ja Lapin maakuntamuseossa Rovaniemellä yli puolet museokäynneistä oli ulkomaalaisten tekemiä vuonna 2014, ilmenee Tilastokeskuksen tutkimuksesta. Yli 40 prosentin ulkomaalaisten osuuteen pääsivät Helsingissä ja Jyväskylässä toimiva Alvar Aalto -museo, Kultamuseo Sodankylässä sekä helsinkiläiset Suomen arkkitehtuurimuseo ja Mannerheim-museo.

Siida esittelee saamelaisten elämää ja sen syvää yhteyttä Lapin luontoon. Isot valokuvat seinillä kuvaavat komeasti Ylä-Lapin luonnon, ilmaston ja valaistuksen vaihtelua vuoden kahdentoista kuukauden aikana. Se tuo kävijän silmien eteen myös lappalaisten pukeutumisen värikkäine asuineen ja neljän tuulen hattuineen. Tärkeässä osassa ovat porot, sillä ne ovat historian aikana antaneet elinkeinon. Niistä on saatu lihaa ja nahkoja ja ne ovat tarjonneet matkalaisille kyytiä.
Porot ovat lappilaisille tärkeitä.

Tilastokeskuksen mukaan Suomen päätoimisesti hoidetuissa museoissa tilastoituja ulkomaalaisten vierailijoiden käyntejä kertyi kaikkiaan yli puoli miljoonaa vuonna 2014, mikä on lähes kymmenen  prosenttia kaikista museokäynneistä. Todellinen ulkomaalaismäärä on suurempi, sillä kaikki isotkaan museot, kuten Kansallisgalleria, eivät tilastoi ulkomaalaisia erikseen. Summaan eivät myöskään sisälly Ahvenanmaan museot, joissa käy runsaasti ruotsalaisia matkailijoita.

Määrällisesti eniten ulkomaalaiskäyntejä, yli 82 000, kertyi Suomen kansallismuseon kohteissa.
Muissa kulttuurikohteissa ulkomaalaisten osuus oli suurin Kemin jäänmurtaja Sammossa, yli 95 prosenttia, Suomenlinnassa, 57 prosenttia, ja Kemin LumiLinnassa, 40 prosenttia.

Tiedot ilmenevät Tilastokeskuksen kulttuuritilastollisesta taulukkopaketista.

http://www.stat.fi/uutinen/lumi-lappi-ja-arkkitehtuuri-kiinnostavat-ulkomaalaisia-suomessa