sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Didrichsenin taidemuseo toi suomalaisten nähtäville komean kokoelman Neuvostoliiton suojasään kauden realistista taidetta



Sergei Jakobshuk: Saamelaisnaiset.  Kuvat: Sirpa Pääkkönen


Kirjailija Maksim Gorki ja runoilija Sergei Jesenin näyttävät eläväisiltä ja sympaattisilta Didrichsenin taidemuseon näyttelyssä Olipa kerran neuvostotaide. Kummankin muotokuva tosin on maalattu paljon kirjailijoiden kuoleman jälkeen. Lev Balkind maalasi Gorkin muotokuvan vuonna 1970. Alla Asajevan maalaisromantiikkaan kallistuva maalaus koivunrunkoon nojailevasta Jeseninistä on vuodelta 1985.

Maksim Gorki kuoli vuonna 1936. Sitä ennen vuonna 1934 hänet oli kohotettu Neuvostoliiton kirjailijaliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja sosialistisen realismin keulakuvaksi. Pari vuotta myöhemmin tapahtuneeseen Gorkin kuolemaan liittyi huhuja, että Neuvostoliiton salainen poliisi olisi myrkyttänyt Gorkin.
Sergei Jesenin kuoli oman käden kautta vain 30-vuotiaana vuonna 1925. 
Lev Balkind: Maksim Gorki.

Venäläinen taidekeräilijä Mihail Arefjev (s.1958) kiinnostui Neuvostoliiton sosialistiseksi realismiksi kutsutusta suuntauksesta kuvataiteessa, jota hän alkoi keräämään 2000-luvun alussa. Hänellä on noin tuhannen teoksen kokoelma, joista nelisenkymmentä on nyt esillä Didrichsenin  taidemuseossa Helsingin Kuusisaaressa.

Näyttelyssä Olipa kerran neuvostotaide pääpaino on ns. suojasään kauden ajan taiteessa. Stalin oli kuollut 1953, ja 1960-luvulla höllennettiin tiukempia taiteelle asetettuja vaatimuksia. Sosialistisen realismin kaudella taiteelle oli annettu poliittinen ja propagandistinen tehtävä. Sen piti valistaa kansaa ja osallistua yhteiskunnan rakentamiseen aikakauden hengessä. Länsimaiden modernit virtaukset tuomittiin, ja taiteilijoita katosi vankityrmiin yhteiskunnalle väärien mielipiteiden vuoksi.

Suojasään aikanakin realismi oli vallitseva tyylisuuntaus, mutta aiheet monipuolistuivat. Taiteilijat kuvasivat ihmisiä työssä ja vapaa-aikana. Psykologinen ote kuvauksessa vahvistui. Mukana on maisemia ja asetelmia ja myös kansantaiteen pohjalta nousevia maalauksia.
Alla Asajeva: Sergei Jesenin.

Olipa kerran neuvostotaide on erinomainen katsaus  1960- ja 1970-luvun, osin myös 1980-luvun neuvostotaiteeseen. Taiteilijoilla on vankka koulutus. He hallitsevat sommittelun ja muotokuvamaalauksen.
Realistisissa töissä on samoja piirteitä kuin Suomen kultakauden ajan maalauksissa. Viktor Nemtsevin maalauksesta Arvossapidetty kolhoosityöntekijä Klaudia Nikolajeva vuodelta 1978 tulee mieleen Akseli Gallen-Kallellan Akka ja kissa. Aleksander Deinekan Hyvä aamu vuosilta 1959-1960 on sukulaisteos Verner Thomén Kylpeville pojille vuodelta 1910.

Deinekan yli neljä metriä leveä kylpeviä, alastomia nuorukaisia kuvaava mosaiikkimaisesta maalattu teos peittää näyttelysalin päätyseinän kokonaan ja on yksi näyttelyn pääteoksista. Deinekalla oli suuri merkitys neuvostotaiteessa. Hän omaksui modernia muotokieltä ja maalasi myös valtavia monumentaaliteoksia.

Omiin suosikkeihin kuuluvat Sergei Jakobshukin Saamelaisnaiset vuodelta 1977 ja Jevgeni Zaitsevin Korvaamaton menetys vuodelta 1983. Teetä juovien saamelaisnaisten totisissa kasvoissa on ripaus tahatonta huumoria. Korvaamattomassa menetyksessä näkyy luopumisen tuska.

Neuvostoliitto romahti ja sen tilalle palasi Venäjä 1990-luvun alussa, mutta realismin perinteet istuvat edelleen tiukasti venäläisten taidemaussa. Pietarilaisissa taidepiireissä odotetaan, että kaupunki perustaisi museon nykytaiteelle.
Joitakin vuosia sitten Vasilin saarella avattiin yksityinen, hienosti remontoitu Erarta-museo, joka kerää uutta venäläistä taidetta. Nykytaiteen gallerioista merkittävimmät ovat Anna Nova –galleria, Novyi musei eli Uusi museo ja Marina Gisichin taidegalleria. Mielestäni tärkein on kuitenkin  Eremitaasin lisäsiipeen Pääesikunnan taloon pari vuotta sitten avattu museo, jossa Eremitaasin impressionismi-kokoelmien lisäksi on esillä vaihtuvia nykytaiteen näyttelyitä hulppeissa tiloissa.

Didirchsenin taidemuso on järjestänyt useita hienoja ja arvokkaita näyttelyitä, kuten norjalaistaiteilija Edvard Munchin näyttely pari vuotta sitten. Olipa kerran neuvostotaide jatkaa samaa kiinnostavaa linjaa.

Olipa kerran neuvostotaide -näyttely Didrichsenin taidemuseossa 15. 5. saakka. Kuusilahdenkuja 1.
Aleksander Deineka: Hyvä aamu.





sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Japanilaistaiteilijat pelkistävät – Rodinin ihmisvartalot syleilevät ja kiertyvät solmuun Ateneumin kahdessa suurnäyttelyssä



Katsushika Hokusai: Fuji etelätuulessa kirkkaana aamuna (Punainen Fuji) (1994). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Yehia Eweis.

Vuosien ajan Ateneumin taidemuseo on ollut minulle se taidemuseo, jonka näyttelyt täytyy aina nähdä. Näyttelyt ovat huolella tehtyjä, sivistäviä, kiinnostavia ja elämyksellisiä.
Japanomania pohjoismaisessa taiteessa 1875–1918 ja Rodinin aistilliset veistokset jatkavat samaa hyvää Ateneumin linjaa. Niinpä sunnuntai-iltapäivä vierähtää hieman ruuhkaisissa saleissa näitä näyttelyitä katsellessa.

Japanomania-näyttelyn kokoaminen on ollut Ateneumille usean vuoden suurtyö. Esillä on yli neljäsataa teosta ja esinettä, joista sataviisikymmentä on lainattu ulkomailta.
Näyttelyssä japanilaista ja pohjoismaista taidetta esitellään rinnakkain, ja salit on rakennettu eri teemojen ympärille.

Japani innosti muiden muassa Albert Edelfeltiä, Helene Schjerfbeckiä, Vilhelm Hammershöitä, Edvard Munchia, Paul Gaugania, Vincent van Goghia ja Claude Monet’a.

Pohjoismaissa japanilaisesta taiteesta tuli muoti-ilmiö 1850-luvulta lähtien. Japanilaisia esineitä kerättiin ja ideoita saatiin muun muassa japanilaisesta puupiirustuksesta. Taiteilijat sisustivat työhuoneitaan japanilaisilla kankailla, viuhkoilla ja sermeillä ja kuvaisivat niitä teoksissaan.

Puupiirroksissaan japanilaistaiteilijat suosivat yksinkertaista selkeää viivaa ja poikkeuksellisia perspektiivejä ja tilankäyttöä. Toistuvia aiheita olivat koti, interiöörit, geishat ja kurtisaanit. Myös geometrinen ornamentiikka ja koristekuviot innostivat japanilaisia taiteilijoita.  

Länsimaiden kuvastoon japanilainen kulttuuri juurtui erityisesti 1890-luvulta lähtien. Japanin taiteesta omaksuttiin niukkuus, puhtaus ja selkeys. Suomessa modernin ja pelkistetyn tyylin omaksui muiden muassa Helene Schjerfbeck. Monissa Hugo Simbergin grafiikan vedoksissa on japanomanian henkeä.
Albert Edelfeltin muotokuvissa näkyy japanilaisvaikutteita, samoin kuin Akseli Gallen-Kallelan maalauksissa.

Metsä ja luonto yhdistävät pohjoismaisia ja japanilaisia taiteilijoita. Japanilaiset eivät tyytyneet jäljittelemään luontoa vaan kuvasivat esimerkiksi rytmikkäitä puurivistöjä ja lähikuvia kasveista ja eläimistä. Lumiset metsät, kalliot ja talvimaisemat olivat yhteinen aihe pohjoismaisille ja japanilaisille taiteilijoille.
Ateneumin suurnäyttely on hieno läpivalaisu Japanin ja Pohjoismaisten taiteilijoiden monisäikeisistä kytkennöistä.  Toisaalta se on liiankin runsas, sillä ripustus kärsii ahtaudesta.
Auguster Rodinin Ajattelija esittelyvideossa.
  
Ahtautta on myös Auguste Rodinin (1840–1917) aistillisten veistosten asettelussa. Ne eivät oikein saa tilaa ympärilleen. 

Ranskalaistaiteilijalla on kiinnostava kaksoisrooli, koska häntä pidetään yhtenä viimeisenä klassisena kuvanveistäjänä samalla, kun hän raivasi tietä uudelle ja modernille kuvanveistotaiteelle. Sitä tosin ei heti ymmärretty. 1800-luvulla Rodinia pidettiin liian rohkeana.
Hän näytti jättävän kesken veistoksen. Ihmisfiguurista puuttui joku osa, mutta Rodinille se oli jo valmis teos, mikä oli hänen aikanaan uutta.

Ateneumin näyttelyssä figuurit kiertyvät monenlaisiin solmuihin tai syleilevät toisiaan. Rodin kuvasi mallejaan mieluiten luonnollisissa, sattumanvaraisissa asennoissa. Ilmeikkäät vartalot välittävät voimakkaita tunteita. Niissä on hiljaista mietiskelyä, sykkivää draamaa ja rosoista pintaa.

Japanomania-näyttely Ateneumissa 15.5. saakka. Rodinin veistokset ovat esillä 8.5. saakka.
Kaarina Kaikkosen paidat liehuvat Ateneumin myymälän vieressä ja Ateneumin ulkopuolella. Kuva: Sirpa Pääkkönen

maanantai 15. helmikuuta 2016

Äänislinnassa soditaan, lauletaan ja porsastellaan – Kauko Röyhkän sotaromaani Kaksi aurinkoa antaa rosoisen kuvan suomalaisten sotaretkestä





Vanha ambulanssi Petroskoissa kesällä 2015. Kuvat: Sirpa Pääkkönen
Kansilehdellä on Kauko Röyhkän nimikirjoitus, huomaan, kun olen lukenut sota-ajasta kertovan romaanin Kaksi aurinkoa. Vuonna 1996 ilmestyneestä ja monesti Röyhkän läpimurtoteokseksi luonnehditusta romaanista on otettu uusintapainos. Hyvä niin.

Lukukokemus on samanaikaisesti raju ja vetävä. Romaani kertoo nuhjuisista muusikoista, jotka lähtevät jatkosodan loppuvaiheessa Äänislinnaan soittamaan ja laulamaan sotilaille. Viihdystysjoukoilla oli sodan aikana tärkeä moraalinen tehtävä pitää yllä mielialaa ja taistelutahtoa.
Kodin kynttilät, Äänisen aallot, Lännen lokari ja Elämää juoksuhaudoissa soivat konserteissa ja lieventävät sotilaiden koti-ikävää.
Petroskoissa on jäljellä sodankin aikana siellä olleita karjalaistaloja.

Röyhkän romaanissa Äänislinnaan saavutaan vasta, kun kolmasosa kirjasta on jo luettu. Röyhkä pohjustaa elämässään nyrjähtäneiden sankariensa persoonia. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat rokonarpinen kitaristi Eeli ja poikamainen laulaja ja luonnonlahjakkuus Tytti, joka improvisoi uusia melodioita päästään yhtyeelle esitettäväksi. Eeli lymyilee Tukholmassa ja välttelee sotaan joutumista kyseenalaisessa seurassa.

Suomalaiset valtasivat Äänislinnan syksyllä 1941. Kaupunki oli asemasodan aikana melko rauhallinen paikka. Upseerien ja sotilaiden lisäksi Äänislinnaan tuli paljon lottia huolto- ja kirjapitotehtäviin.
Teatteritalo, rumat tehtaat, Aunuksen radio, punavankien keskitysleiri, pääkatu, lottahotelli, pienet hirsiset karjalaistalot, rantakatu ja Hallintoaukio vilahtelevat tekstissä tuoden romaanille aitoa historiallista kaikupohjaa.
Pekka Tiilikainen ja Kauko Käyhkö työskentelevät Aunuksen radiossa. Georg Malmstén käy siellä laulamassa. Sinfoniorkesteri soittaa, kun marskille järjestetään syntymäpäiväjuhlat.
Suomalaiset poistivat Leninin patsaan Petroskoista Hallintoaukiolta, mutta venäläiset palauttivat sen.


Romaanin erityispiirre on hyvin voimakas viettielämä. Sodan luomassa poikkeustilanteessa ihminen porsastelee kuin eläin. Seksikohtauksia on paljon. Ne ovat usein karkeita suoraan asiaan –kuvauksia. Liehittely ja soidinmenot ovat turhanaikaista puuhaa. Naisia on vähän, joten paikalle tulevat naiset joutuvat sotilaiden katseen ja himon kohteeksi. Kirjailija ei säästele julmuutta ja inhorealismia, kun kaksi saksalaisupseeria raiskaa yhteistuumin nuoren suomalaisnaisen.

Röyhkä kuvaa kiinnostavasti viiden hengen yhtyeessä esiintyvän Tytin persoonan. Laiha, poikamainen Tytti pukeutuu esiintyessään kultalameiseen lainapukuun, mutta tukka hapsottaa, eikä käytös ole peräisin mistään Käytöksen kultaisesta kirjasta. Luonnetta ja tahtoa Tytillä on vaikka muille jakaa ja musiikkia pulppuaa hänestä luonnonlapsen tavoin.
Teatterissa järjestettiin kulttuuritapahtumia.

Eeli on yhtyeen rokonarpinen keulakuva, jonka kielenkäyttö on usein karkeaa. Uskollisuus ei kuulu hänen hyveisiinsä, pomottaminen ja komentelu sen sijaan kuuluvat.
Romaanin loppupuolella pääosaan nousee eristäytynyt, omaan maailmaansa vetäytyvä hanuristi Tuure, joka kohtaa suunnattomia julmuuksia paetessaan venäläisiä.

Röyhkä on valinnut romaanin ajankohdaksi kevään ja alkukesän 1944, jolloin perääntyminen on jo ainakin sotilasjohdon tiedossa. Kannaksen suurtaistelut alkavat. Äänislinnassa liikkuu tarkka-ampujia ja venäläiset ovat lähellä.
Äänisen rannalla kulkee nykyään rantabulevardi.

Romaani huipentuu sotakuvaukseen, joka on realistisen tuntuista luettavaa. Eelin yhtye lähtee Äänislinnasta esiintymään Aunuksen radioon. Soittajat joutuvat väijytykseen. Kuvaus on tiheää, jännittävää ja ennakoimatonta.
Sotaromaanina Kaksi aurinkoa ei kuulu  karmeimpiin  sotakuvauksiin, koska siinä eletään pitkään myös rauhallisia aikoja. Katja Ketun Lapin sodasta kertova Kätilö on paljon julmempi. Kahteen aurinkoon mahtuu huumoria.  Siinä on rosoisuutta ja yllättäviä käänteitä ja historian tuoksua. Aiheena suomalaisten valloitusretki  Äänislinnaan  on hyvin kiinnostava. 


Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa. Like, 336. s.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Mestarikirjailija Ian McEwan kuvaa monisäikeisesti lapsen oikeutta, keski-ikäisyyttä, syyllisyyttä ja haavoittuvaisuutta




Ian McEwan. Kuva: Otava.

Tiivis ja timanttinen, tekee mieli sanoa Ian McEwanin romaanista Lapsen oikeus. Pariinsataan sivuun on sisällytetty koukuttava tarina, jonka ympärille punoutuu monta teemaa: oikeus, petos, syyllisyys, haavoittuvuus, uskonnollinen kiihko, rakkauden lakastuminen, ylemmän keskiluokan elämä ja keski-ikäisyys.

Keskiössä on kuuttakymmentä lähestyvä perheoikeuden tuomari Fiona, joka on luonut  loistavan uran oikeudessa tekemällä lukemattomia ratkaisuja perheiden riitatilanteissa. Fionan yliopistomies hurahtaa itseään puolta nuorempaan opiskelijatyttöseen, josta seuraa kriisi avioliitossa. Fiona heittää miehen ulos yhteisestä kodista. Lapsia heillä ei ole.

Romaanissa aviokriisi ei ole lainkaan painavin asia, mutta sillä on merkityksensä. Se paljastaa, miten Fiona toimii tilanteessa, jossa häntä loukataan. Ja vielä enemmän: työkseen aviokriisejä ratkova tuomari kohtaa oman haavoittuvuutensa.
Oikeusistunnoista romaani antaa realistisen tuntuisen kuvan, paljon paremman kuin television tusinaviihdesarjat, joissa rikoksia puidaan oikeudessa. Istuntokuvauksia ja tapauksia romaanissa vilisee  liikaakaan, sillä merkityksellisyydessään yksi tapaus nousee muiden yli.

Jehovantodistajaperheen 17-vuotias, musikaalinen ja lahjakas poika Adam sairastaa leukemiaa. Ilman verensiirtoa hänen henkensä on uhattuna, mutta sitä ei perheen uskonto salli, koska verta pidetään saastaisena. Fiona joutuu ratkaisemaan, antaako hän luvan verensiirrolle vastoin perheen tahtoa.
Adamin tarinasta kasvaa romaanin ydin. Adamin persoona on hienosti kuvattu. Tiukassa uskonnollisessa yhteisössä kasvanut poika ei ole päässyt koskaan itsenäistymään. Hän on sokeasti riippuvainen vanhemmistaan.
Fiona voisi tarjota ulospääsyn Adamille perheen tiukasta valvonnasta, raottaa ovea toisenlaiseen maailmaan. Niinpä Adam rakastuu. Alusta saakka on selvää, että Adamin kaukokaipuu ei voi johtaa mihinkään pysyvään. 

Ian McEwan kuvaa kiinnostavasti Fionan lipsumista, kun hän hetkellisesti ylittää ammattietiikan rajat. Hän tekee virheen, josta seuraa syyllisyyden taakka. Romaanin loppupuolella syyllisyys ja virheen puiminen nousevat keskeiseksi teemaksi. Fiona katuu, mutta virhe ei jätä häntä rauhaan.

Romaanissa on huiman hieno loppuhuipennus, jossa teemat risteytyvät toisiinsa elokuvamaisena kerrontana.
Fiona valmistautuu konsertoimaan ammattikiltansa joulukonserttiin, jossa hän säestää pianolla tenoriystäväänsä. Katuva aviomies tekee varovaisen lähestymisyrityksen. Muutaman kulauksen viiniä napattuaan häikäisevästi pukeutunut Fiona astuu konserttilavalle. Ilmassa leijuu tiivis jännitys, eikä lukija voi millään tietää, onnistuuko konsertti vai seuraako katastrofi.

Musiikki vie mielikuvat Adamiin, josta Fiona ei ole hetkeen kuullut. Pahat aavistukset piinaavat häntä. Hänen on pakko ottaa selvää, mitä Adamille on tapahtunut. Lopussa on monta jännitysmomenttia: konsertin onnistuminen, Adamin kohtalo ja se, antaako Fiona anteeksi aviomiehelleen.
McEwan on  kirjoittanut klassikkokirjailijan tyylillään monisäikeisen ja tyylikkään romaanin, jonka pieni kauneusvirhe on juuttuminen liikaa oikeusprosessien kuvaamiseen. Nimi Lapsen oikeus on osuva. Oikeuden on toimittava lapsen parhaaksi, mutta onko lapsella itsellä oikeus päättää kohtalostaan, jos hän ei ole siihen kypsä. 

Ian McEwan: Lapsen oikeus, Otava, 223 s.