sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Siirtolapuutarhamökki kertoo työläisperheen elämästä 1930-luvulla – hyötykasveja piti viljellä, viinan kanssa ei sopinut läträtä



Siirtolapuutarhamökkiä hoidetaan hyvin. Kuvat: Sirpa Pääkkönen
 Mökillä on kokoa kymmenen neliötä, mutta sinne mahtuu kaikki tarpeellinen: sänky, pari pientä pöytää ja tuolia sekä keittonurkkaus.
Vallilan siirtolapuutarhan museomökki on ainoa alkuperäisessä koossa säilynyt siirtolapuutarhamökki Vallilassa. Se kuvaa, millaisia siirtolapuutarhamökkejä työläisperheille rakennettiin 1930-luvulla. Samalla se kertoo siirtolapuutarhan taustalla olevasta ideologiasta.
Kahvipöpöytä

Työläisperheille piti tarjota aktiivista, hyödyllistä ja terveyttä edistävää puuhaa vapaa-ajaksi. Kolmasosa mökin puutarhasta mitoitettiin kukkia varten. Palstalla viljeltiin perunoita, lanttuja, porkkanoita, punajuuria, sokerijuurikkaita, kaaleja, sipuleita, herneitä ja tilliä. Puutarhassa piti olla vähintään yksi omenapuu ja muutama marjapensas.
Pahimpana lama-aikana 1930-luvulla palsta saattoi jopa pelastaa perheen nälänhädältä.

Alkuvuosina mökissä ei saanut yöpyä. Kaupungin päättäjät pelkäsivät, että työmiehet rällästäisivät, ryyppäisivät  ja viettäisivät paheellista elämää. Myöhemmin yöpymiskielto kumottiin. Mökkejä alettiin suurentaa yäpymistä varten.

Nyt siirtolapuutarhaväen talkoovoimin kunnostama mökki kukoistaa. Pionit ja ruusut loistavat, puutarhapalstalla kasvaa salaatteja ja vihanneksia, joita tarjoillaan yhteisissä juhlissa. Sisällä olevat esineet ja työkalut on saatu lahjoituksina.
Ruoka valmistettiin spriikeittimellä.


Museomökin piirsivät Helsingin asemakaava-arkkitehti Birger Brunila ja arkkitehti Väinö Tuukkanen vuonn 1932. Mökki ja puutarhapalasta kunnostettiin museoksi 2009-2010. Palstan istutuksen mukailevat puutarhakonsulentti Elisabeth Kochin Vallilan siirtolapuutarha-alueelle laatimaa istutussuunnitelmaa.
Museomökin omistaa Vallilan siirtolapuutarhayhdistys. Yleisölle se on avoinna sunnuntaisin klo 13-15.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Kumpula juhli juhannusta - blogissa kuvat siirtolapuutarhan kokkojuhlasta

Kokkojuhlat Kumpulan siirtolapuutarhassa. Kuvat: Sirpa Pääkkönen
Kumpulan siirtolapuutarhan kesäasukkaat järjestävät joka vuosi mukavat juhannusjuhlat, johon kuuluu lavatanssia, hevosajelua, saappaanheittoa, muurinpohjalettujen paistoa ja tietysti kokko. Tänä vuonna se syttyi hyvin ja komistuksen kruunasi vanha tuoli.

Juhlijoissa oli erityisen paljon lapsiperheitä. Juhlinta jatkuu sukupolvien ketjussa. Kaksi-kolmekymmentä vuotta sitten kokon ympärillä juoksivat lapset, jotka nyt tuovat juhannusjuhliin omia lapsiaan. Uudet sukupolvet heittävät kärrynpyörää ja huristavat hevoskyydissä. Kivaa on.





 








keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Sämpy paljastaa: ”Herkkujen herkkuni on voi – kuulen aika kauas, ko voirasia aukastaan”



Sämpy viihtyy metsässä. Kuvat: Sämpyn sihteeri-
Minusta tuli Sämpyn ihailija verrattain myöhään, vasta silloin, kun jo paljon yli kymmenen tuhatta ihailijaa oli nostanut peukun Sämpyn Facebook-sivulle. Lopulta hoksasin itsekin osoittaa ihailuni peukulla Facebookin kissasulostuttajalle ja pääsin seuraamaan Sämpyn notkeita loikkauksia, pörröistä häntää ja metsäretkiä.
Tänään päätin lähestyä Sämpyä haastattelypyynnöllä ymmärtääkseni hieman tarkemmin kissaa, joka on pistänyt minun ja yli 14 000 muun seuraajan pään pyörälle.
Jäljennän tässä vastaukset sanatarkasti mitään lyhentämättä ja mitään lisäämättä. Sämpy on kirjoittanut ne omilla pienillä kissantassuillaa.

Minkä rotuinen kissa olet ja missä asut?
”Mää oon 3v maatiaiskissa ja asustelen Oulun pohojoispuolella Kalimenkylässä, joka on vielä maaseutua, täälä on tillaa kissan liikkua.”

Kerro mielipuuhistasi.
”Mielupuuhaa on hiirestys ja myyrästys. Lintujaki ottasin enemmän, mutta ko niitei saa kiinni. Tykkään myös käyvä sihteerin kanssa mettäretkillä ja leikkiä Elemerin kanssa.”

Mitä ovat lempiruokasi?
”Mää syön joka päivä kuivamuonaa ja märkäruokaa, lihaa ja lohta kans sillon tällön. Herkkujen herkku on voi, sitä saan joskus ihan liian pienen nokareen. Ja mää kyllä kuulen aika kauas, ko voirasia aukastaan.”

Onko sinulla ystäviä?
”Mun kissakaverit on sisarukset Nelli ja Elmeri. Elmerin kans ollaan hyvissä väleissä, mutta Nelli on semmonen riivinrauta, että monesti mennee meillä sukset ristiin.”

Kerro hieman sihteeristäsi, joka kuvaa sinua ja kertoo facebookissa tekemisistäsi.
”Sihteeri on mun palavelija ja piika. Aina kameralla osottelemasa. Aamulla se ylleensä häipyy jonnekki, tietenki ensin meille kissoille on valmistettu aamupala. Semmonen tavallinen ihiminen, puhutaan nyt mielluumin munsta slightsmilehymiö."

Missä ja miten nukut?
”Mää nukun ulukona vaikka heinien keskellä jos on hyvä keli. Sisällä pötköttelen joskus sohovalla ja joskus jääkaapin päällä, saatampa saunassaki ottaa tirsat, kuhan sielä ei oo kiukaasa tuli.”

Miten vietät kesää?
”Kesä mennee täsä lähitienoolla jöötä pitäessä, naapurien kissat ja hiirulaiset ruotuun laittaessa.”


Millainen kirja sinusta on tulossa syksyllä?
”Syyskuussa julukastavasa  kirijasa tullee näihin ja monneen muuhun kysymykseen vastauksia. Kuvakirijahan se on, mutta kyllä sinne vähä juttuaki välliin saahaan. Kirijasa kerrotaan mun puuhat jokkaisena vuojenaikana ja sielä vilahtaa myös Elmeri ja Nelli.”


sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Salmelan nuori taiteilija innostui maisemista – lumpeet kukkivat järvellä, laiturit viestittävät rauhaa ja romantiikka



Johanna Lumpeelta on Salmessa esillä kaksi sarjaa: villieläimet ja järvimaisemat. Kuvat: Sirpa Pääkkönen
Romanttinen laituri, penkki, järvimaisema ja veden pinnalla kukkivat lumpeet. Taidekeskus Salmelan vuoden nuori taiteilija Johanna Lumme vie nuorta suomalaista taidetta kohti maisemamaalauksen perinnettä.
Järvet ja luonto olivat suomalaisen kultakauden ajan taiteilijoille tuiki tärkeää kuvastoa 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Suuri ranskalainen impressionistimestari Claude Monet maalasi upeita  maalauksia kukkivista lumpeista.

Vuonna 1990 syntynyt Salmelan nuori taiteilija kulkee siis suurten mestareiden jäljessä. Kuuluisaan  esikuvaansa, lummemaalari Monet’een,  verrattuna Johanna Lumme maalaa ekspressionistisemmin. Siveltimestä jää kankaaseen paksu jälki. Lumpeen kukissa on rosoa, väreissä hehkuvat heleät siniset, vihreät ja lilat sävyt. 
Johanna Lumme: Kun kaikki äänet katoavat, jäljelle jäät vain sinä, 2016.

Johanna Lumme työskenteli Salmelan residenssissä kevään 2015 ja Mäntyharjun järvimaisema tuli hänelle tutuksi. Tämän kesän maalaussarjassaan hän palaa inspiraationsa lähteelle.
”Luonnossa on mielestäni jotain äärimmäisen taianomaista ja arvoituksellista”, hän sanoo.
Salmelassa on Lumpeelta toinenkin sarja, joka vie katsojan lastenkamarin kuvamaailmaan. Apteekkitalossa on maalauksia villieläimistä. Siellä näkyy pandoja, panttereita ja apinoita. Ne tuovat esiin nuoren taiteilijan kuvittajapuolen. Hän työskentelee Otavalla kuvittajana.

Salmelan konsepti on vuodesta toiseen sama. Se rinnastaa kokeneiden konkareiden ja nuorten tulokkaiden teoksia. Kokeneet  ja uransa alussa olevat taiteilijat käyvät teoksillaan dialogia keskenään.
Kun taiteilijoita on paljon, lopputulos on väistämättä hieman pirstaleinen. Tänä vuonna on hauskaa se, että monien nuorten teoksissa tuntuu valoisa ote. Itseensä käpertynyttä synkkyyttä on vähemmän kuin monena  aikaisempana vuotena.

Viime vuoden nuorelta taiteilijalta Kia Taegenilta on mukana muutamia kauniita vihreän, keltaisen ja sinisen sävyisiä maisemia. Ne ovat pitkälle abstrahoituja, mutta usein jostain nousee joku tunnistettava elementti kuten  vene.

Kia Taegen: Kenen veneessä istut, 2015.
Maria Laine maalaa aistillisia, valokuvamaisia naisfiguureja. Hän rakentaa teoksen monista ohuista maalikerroksista, jotka jättävät kuvaan läpikuultavan jäljen. Iho on hänelle tärkeä elementti. Hänen mallinsa uppoavat omaan maailmaansa ja viestittävät melankoliaa.
Samassa näyttelysalissa Laineen kanssa on esillä Kirsi Kaulasen veistoksia, joissa ripustus on olennainen. Veistosten elämä jatkuu varjoina, jotka heijastuvat näyttelysalin valkoiselle seinälle.

Salmelan päärakennuksessa on kuten tavallista  näytteillä pitkän uran luoneiden taiteilijoiden teoksia. Tänä vuonna mukana ovat kuvanveistäjä Pekka Kauhanen, taidemaalari Lauri Laine, kuvataiteilija Kristian Krokfors, kuvanveistäjä Tiina Torkkeli ja kuvanveistäjä Pirkko Nukari.
Lauri Laineelta on näytteillä hauska sarja muusikkomaalauksia. Anonyymit, ilman kasvoja kulkevat soittajat ovat pukeutuneet värikkäisiin kaapuihin. He tuntuvat nousevan jostakin historian kerroksesta:  antiikista tai keskiajalta.
  
Kuvanveistäjä Laila Pullisen muistoksi on pystytetty pieni grafiikkasali. Vuonna 2015 kuolleen Pullisen teoksia on ollut esillä Salmelassa.

 Taidekeskus Salmelan kesänäyttely on avoinna14. 8. saakka Mäntyharjussa, Mäntyharjuntie 25,  päivittäin klo 11–18.
Lauri Laine: Figuuri ja soittimet III, 2015.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kaipuu, pelko ja uho – merimiehet tatuoivat ihoonsa suuria tunteita, joista ei sopinut puhua ääneen




Tatuoituja unelmia. Kuva merikeskus Vellamon näyttelystä: Sirpa Pääkkönen

Enpä ottaisi tatuointia iholleni, enkä paljon välitä niiden katselemisestakaan, mutta Kotkassa kiinnostuin tatuointeihin kätkeytyvistä viesteistä. Merikeskus Vellamon kesänäyttelyssä on esillä Ruotsin merimuseon tuottama Usko, toivo, rakkaus –näyttely, jossa paneudutaan merimiesten tatuointien historiaan pintaa syvemmältä.

Merimiesten tekemät tatuoinnit ovat symbolisesti ladattuja kuvia, jotka on pistelty kiinni ihoon. Sentimentaalisia aiheet kertovat suurista tunteista: kaipuusta, koti-ikävästä, pelosta, rakkaudesta ja toveruudesta.
Kun tunteista ei sopinut puhua ääneen, iho jäi vapaaksi tilaksi ilmaista rintaa kouristavia asioita.

Pääseinälle on koottu kokoelma tatuointimalleja, jotka heijastavat vahvasti yksinäisen merimiehen kaipuuta naiseen. Ikävää ilmentävät geishat, intiaaninaiset, myyttiset merenneidot, vähäpukeiset tanssijat ja sairaanhoitajat. Väreissä vahvasti näkyvä punainen hehkuu tunteen paloa.
Kuvat kertovat, kuva: Merikekus Vellamo



Olkavarteen tai selkään tatuoitu nainen viestitti, että kantaja oli kiinnostunut naisista, eikä merimiestoverista, joka jakoi merillä samaan ahtaan punkan. Sänkyä ei aina riittänyt kaikille. Silloin merillä nukuttiin vuoroissa.

Naiskuvien lisäksi miehet ottivat tatuointeja lohikäärmeistä, tikareista, tiikereistä ja pääkalloista. Ne tasapainottuvat romanttisia unelmia  ja nostivat pintaan voiman, uhon ja väkivallan kuvat.

Näyttelyyn on koottu ruotsalaisia sitaatteja tatuoinneista ja merimiehistä, jotka ottavat kantaa tatuointikulttuuriin.
”Tatuoinnit ovat kansantaidetta. Ne ovat kuuluneet kansan syville riveille”, kirjoitti etnologi Mats Rehnberg vuonna 1967.
”Tatuoinnit ovat nykyajan räjähtänein muotioikku. Vaikka eläisin kaksisataa vuotta, en antaisi anteeksi keskiluokan huolitelluille massoille sitä, että he varastivat merimiesten, varkaitten, murhaajien ja kulkureiden tavan käyttää omaa ihoaan suttupaperina pikku filosofioilleen”, kirjailija Claes Britton summasi Dagens Nyheterissä 19. 8. 2012.

Usko, toivo, rakkaus –tatuointinäyttely on esillä merikeskus Vellamossa Kotkassa 11. syyskuuta saakka.

 
Tatuointimalleja, kuva: Merikeskus Vellamo.