lauantai 28. toukokuuta 2016

Musiikki täytti Kumpulan, kun Kumpula juhli kyläjuhlien 25-vuotiasta perinnettä - blogissa kuvakooste



Kilometrin kirpputori Limingantiellä. Kuvat: Sirpa Pääkkönen

Kilometrin kirpputori Limingantiellä, musiikkia monelta eri lavalta, lastenparkki, teatteriteltta, höyryävää ruokaa useista eri kojusta, tänä vuonna jopa nyhtökauraa, piknikmeininkiä, välillä melkoista tungosta.

Kumpulan kyläjuhlilla on hienot perinteet. Puutalojen asukkaat kutsuvat vieraita pihoilleen. Ruokaa myydään avonaisista ikkunoista ja myyntipöydiltä. Vohvelirauta kuumenee, kahvi tuoksuu, pöydät notkuvat leivonnaisista. Ja musiikki soi.

Kolmelle lavalle nousi päivän aikana lähes kolmesataa esiintyjää, kun Kumpula juhli kyläjuhlien 25-vuotista historiaa. Ensimmäiset kyläjuhlat järjestettiin 1991 talkoovoimin kyläläisten iloksi. Siitä ne ovat paisuneet  yli 20 000 vieraan karnevaaliksi.

Anna Puu
Iltapäivän musiikillisen piristysannoksen toivat Katri Helena ja Anna Puu. Katri Helena asui nuorena tyttönä vuokralla Mäkelänkadulla  ja tuntee sen vuoksi rakkautta Kumpulaa kohtaan. Anna Puun linkki Kumpulaan on toive, että Kumpulassa voisi joskus asua.
Katri Helenan esiintymisessä säihkyi lämpö ja huumori, kun hän lauloi vanhoja hittejään Vasten auringon siltaa, Katson sineen taivaan, Anna mulle tähtitaivas. Anna Puu toi lavalle kantrimeininkiä ja lavan täydeltä hymyä.
Yrttejä tarjolla.

Söpöläinen.

Lelujen myyntiä.

Kirppiskatu.

Ruokaa monesta maasta.

Lukutuokio.

Puutarhatöitä.

Leikkipaikka.

Väsyttää.

Ikkunakioski.

Myyjät.

Vasten auringonn siltaa, Katri Helena

Tapio Liinoja lauloi Helsingistä.

Aino Liinoja
Fredi päätti Kumpulan kyläjuhlat 2016.

Show must go on, Kumpula.

torstai 26. toukokuuta 2016

Venetsian uhanalainen aatelisto - Jaakko Heikkilän tyylikkäät valokuvat johdattavat aateliston suljettuun elämään

Koirakin poseeraa aateliskodissa.
 Maailmassa on uhanalaisia kasveja ja eläimiä, mutta että ihmisiäkin. Eikä kyse ole eristäytyneitä elävistä alkuperäiskansoista vaan rikkaista aatelissukujen jälkeläisistä.
"Todellinen aateluus on katoamassa. Jos haluat tehdä jotain aateluudesta, voin auttaa sinua", Dott Garo Dermidjian sanoi valokuvaaja Jaakko Heikkilälle vuonna 2005.

Kuvaaja otti haasteen vastaan. Projekti jatkui kymmenen vuotta. Heikkilä pääsi palatseihin, joihin 27 miljoonaa Venetsissa vuosittain vierailevaa matkailijaa ei pääse.
Kamera teki työtään. Nyt kuvia näkee valokuvakirjassa Veden kätkemiä huoneita - Rooms Hidden by the Water ja Kansallismuseon näyttelyssä.

Aatelisperheet ja –suvut hallitsivat Venetsiaa 500-luvulta 1700-luvun lopulle saakka. Venetsialainen aatelisto ei aina omistanut maata eikä korostanut arvoaan nimeen liitettävillä etuliitteillä. Palatsit olivat heidän valtansa symboleja. Aateliston kulta-aikana aristokratiaan kuului viisi prosenttia väestöstä. Aatelismiehet palvelivat valtion päämiestä eli dogea. Valtaa käytti suuri neuvosto, jonka jäseniä aatelismiehet olivat. Varallisuutensa aateliset hankkivat kaupankäynnillä.
Kansallismuseo tarjoaa näyttelylle hyvät tilat.

Nykyaateliin Venetsiassa kuuluu enää muutamia sukuja. Kurkistaminen rikkaiden palatseihin valokuvien avulla on matka menneisyyteen ja aristokratian suosimiin sisustustyyleihin. 
 Heikkilän kuvissa näkyy myös kannanotto aatelisten elämän sisältöön. Se näyttää yksinäiseltä ja tyhjältä. Rikkaat ihmiset makaavat divaaneilla tai poseeraavat. Heillä ei ole kontaktia toisiin ihmisiin. Palatsissa koirakin osaa poseerata. Elämä puuttuu jopa kalatorilta. 

Tästä puhuu myös paroni Alberto Franchet.
"Tämän päivän rikkaus on kovaa ja julmaa. Sillä ei ole kontaktia tavalliseen elämään", Heikkilä siteeraa Franchetia kirjansa esipuheessa.

Kaupunkina Venetsia on kuin joskus vedesta noussut kaunotar, jossa näkyy rapistumisen merkit. Heikkilän kamera tallentaa kanavissa keinuvan veden ja niihin heijastuvat talot, jotka hajoavat veden pyörteissä ja kasvavat uusiksi muodoiksi. Ne tarjoavat lisäannoksen estetiikkaa upealle ja tyylikkäästi ripustetulle näyttelylle.

Veden kätkemiä huoneita -näyttely Kansallismuseossa 28. elokuuta saakka.
Aateliskoti Jaakko Heikkilän kameran läpi.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Jo ajatus kissasta lievittää mielipahaa, kertoo tutkimus




Lemmikeillä on vahva psykologinen vaikutus. Kuvat: Sirpa Pääkkönen
Lapsena minulla oli aina kissa, joskus kaksikin. Maalla ne saivat juosta puutarhassa, metsästää hiiriä ja teroittaa kynsiään puunrunkoon. Kerran yritin työntää tennaria jalkaani ja ihmettelin, miksi  jalka ei yhtäkkiä mahtunut kenkään. Arvoitus selvisi, kun löysin kengän kärjestä hiiren. Se oli lahja kissalta.
Pedro.
Yksi pieni vitivalkoinen kissanpentu oli sokea. Sillä oli kirkkaansiniset silmät ja se kulki ympyrää. Se piiloutui peittojen alle tai ullakolle. Yhtenä päivänä se katosi kokonaan. Valkoinen kissa ei ollut ainut maalla kadonnut kissa. Kissoja juoksi tielle ja autot ampaisivat niiden päälle. Suru kadonneesta kissasta oli valtava.
Pisimpään eli Mirkku. Se oli arvokas rouvakissa, joka muisti synnyttää uuden pentueen joka kevät. Mirkun poikueesta säilytettiin Retu Mirkulle kaveriksi. Yllätys oli suuri, kun vuoden kuluttua äitienpäivän Retu kömpi samaan koppaan Mirkun kanssa, jossa Mirkulla oli neljä pentua. Retu synnytti neljä pentua lisää ja niin pentuja oli yhteensä kahdeksan. Äidit nuolivat ja imettivät niitä sikin sokin.
Maalla osa pikkukissoista annettiin halukkaille, osa pennuista katosi. Lapset eivät saaneet kuulla, minne ne katosivat. Parempi niin.
Some-aikana netti tulvii kissavideoita ja kuvia, joiden katsominen tarjoaa pientä korviketta kissafaneille, jotka eivät omista kissaa.
Lemmikeillä on vahva psykologinen vaikutus omistajaansa.
Ruokajono Pietarin kissatasavallassa.
Yhdysvalloissa tehtiin tutkimus, jossa selvisi, että pelkkä kissan tai koiran ajatteleminen lievittää ikävistä tilanteista syntyvää mielipahaa.
Arcadian ja Miamin yliopistoissa testattiin vapaaehtoisilla, miten lemmikin ajatteleminen vaikuttaa heihin.
Satakuusi vapaaehtoista sai tehtäväkseen kirjoittaa tuntemuksistaan tilanteissa, joissa he kokivat tulleensa syrjityiksi, hyväksytyiksi tai kun heille sattui joku pieni fyysinen haaveri.
Osallistujille näytettiin kissan tai koiran kuvaa ja pyydettiin antamaan eläimelle nimi. Sen jälkeen osallistujat tekivät testin, jossa mitattiin heidän mielialaansa.
Seuraavassa testissä osallistujia pyydettiin muisteleman tilannetta, joissa heidät oli torjuttu tai heille oli tapahtunut haaveri. Testi jatkui nimen antamisella eläimelle tai ihmiselle.  Kolmannessa kokeessa osallistujat kirjoittivat esseen torjutuksi tai hyväksytyksi tulemisesta, jonka jälkeen heidän mielialaansa mitattiin testillä. Heille näytettiin kuvia ja pyydettiin antamaan nimi eläimelle tai lelulle.
Tutkimuksen mukaan lemmikille nimen antaneet kokivat tulleensa vähemmän syrjityksi kuin ne, jotka eivät näin tehneet. Ihmisen nimeämisellä ei ollut samanlaisia vaikutuksia.
Tutkijat päättelivät, että lemmikin ajatteleminen voi olla hyvä tapa lievittää negatiivisia tunteita.
Toisten tutkimusten mukaan kissavideoiden ja kissakuvien katseleminen lisää myönteistä energiaa. Indianan yliopistossa tutkittiin seitsemäätuhatta ihmistä, jotka katsoivat kissavideoita tai –kuvia netistä. Monet sanoivat, että videoista saatava mielihyvä oli suurempi kuin syyllisyys vitkastelusta töissä. Jotkut sanoivat, että työteho parani.
Tutkimuksen tulokset julkaistiin Anthrozoos-nettijulkaisussa.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Sota-ajan kirjeistä syntyi rakkaustarina ja kuoronäytelmä Evakkomorsian



Kirstin ja Reijon hääkuva vuodelta 1947.


”Kesä käsissä ja juhannus edessä, mutta voiko kuvitellakaan, että niin on. Saankohan kirjettä Sinulta. Näenkö sinua enää koskaan, jos sota katkaisee kirjeyhteytemme. Näemmekö toisiamme enää koskaan, vai häviämmekö maailman tuuliin”, Kirsti kirjoittaa Reinolle kesällä 1944.

Kirsti on vielä koululainen, Reino tuskin parikymmentä täyttänyt alokas, joka on kutsuttu sotaväkeen 1943. Alokasaikana Reinon tie vie Äänislinnaan. Kirsti opiskelee Käkisalmella.
Nuoret pitävät yhteyttä kirjeitse sotavuosina. Kirjeenvaihto jatkuu vuoteen 1947. Näistä kirjeistä syntyy rakkaustarina ja kuoronäytelmä Evakkomorsian, jonka esittää helsinkiläinen Karelia-kuoro.

Raija Hynynen laulaa Karelia-kuorossa, joka esittää hänen vanhempiensa rakkaustarinan. Kuva: Sirpa Pääkkönen
Yksi laulajista on Raija Hynynen. Kirjeet kertovat hänen vanhempiensa Kirsti Kähkösen ja Reino Lankisen tarinan. Kirjeitä säästyi lähes 300. Näytelmässä Kirsti ja Reino saavat äänen kirjeiden kautta. Kuoro laulaa sota-ajan lauluja ja karjalaislauluja, joita on mukana kolmisenkymmentä, muun muassa Karjalan kunnailla, Äänisen aallot, Kulkurin valssi ja Kun ilta ehtii.

Raija Hynysen 89-vuotias äiti Kirsti alkoi muutama vuosi sitten puhua tyttärelleen, että kirjeistä kannattaisi tehdä jotain, kun ne ovat viattomia ja kauniita ja kertovat sota-ajasta. Niissä ei ollut mitään salattavaa. Äiti oli säilyttänyt kirjeitä pahvilaatikossa. Isä Reino oli kuollut vuonna 2002.
Raijalle äidin kirjeiden lukeminen oli järisyttävä kokemus.
”En tuntenut vanhempieni nuoruutta. Itkin päiväkausia, kun näin vanhempieni suhteen uudessa valossa. Kirjeet ovat uskomattoman kauniita.”

Kun kirjeistä päätettiin tehdä näytelmä, käsikirjoituksen kirjoittamiseen osallistuivat Raija Hynysen lisäksi hänen miehensä Asko Hynynen sekä Karelia-kuoron johtaja Arto Joutsimäki ja hänen vaimonsa Marjatta Joutsimäki. Ohjaukseen saatiin apua näyttelijä Ria Katajalta. ja tanssija-koreografi Panu Varstalalta. Ria Kataja  luki nauhalle Kirstin kirjeet.

Kirjeistä piirtyy tarina, joka kertoo sodasta, evakkomatkasta ja asettumisesta pula-ajan Suomeen. Kirsti lähti evakkomatkalle syksyllä 1944, kun lähtökäsky tuli. Reino jatkoi sotaväkeä Suomenlahden rannikolla.
”Naiset matkustivat härkävaunuissa evakkoon Länsi-Suomeen. Seurueessa oli äitini kaksi sisarusta, hänen äitinsä ja mummo, jotka saivat evakkopaikan Teuvalta. Siellä oli hyvä vastaanotto. Äitini isä jäi veljensä kanssa korjaamaan viljaa Karjalaan, koska vilja piti saada mukaan.”

Sodan jälkeen nuorten tapaaminen oli vaikeaa. Reino sai töitä osuusliike Onnista Lappeenrannasta. Lauantaitkin olivat työpäiviä. Kirsti kävi emäntäkoulua Kauhajoella, josta hän sai vapaata vain joka toinen sunnuntai. Pula-ajan kirjeissä näkyi puute tavaroista. Kun yhteisestä tulevaisuudesta oli päätetty, Kirsti alkoi kerätä kapioita ja Reino onnistui hankkimaan tavaroita osuusliikkeestä.
Ostokupongeilla hankittiin monenlaisia tavaroita, sikäli kuin pisteitä riitti. Reino pystyi järjestämään loimia, silkkilankaa ja lakanakangasta.”

Suhteeseen syntyi pieni särö, koska välimatkat olivat pitkät.
”Karjalaistytöillä oli Pohjanmaalla vientiä. Sodan jälkeen sai tanssia ja tanssit olivat suosittuja. Kirjeissä näkyy mustasukkaisuutta ja nuoret pohtivat paljon uskollisuutta. He sopivat suhteen jatkamisesta. Häät järjestettiin kesällä 1947 Kauhavalla.”
Nuoripari muutti Lappeenrantaan. Siellä syntyi Raija ja myöhemmin kaksi muuta sisarusta.

Evakkomorsian esitetään Kangasala-salissa 28.5. klo 18, Seinäjoki-salissa 18.6.  klo 18 ja Malmitalossa Helsingissä 27.8. klo 18.
 
Karelia-kuoro harjoittelee Karjalatalossa Helsingissä. Kuva: Sirpa Pääkkönen

maanantai 9. toukokuuta 2016

New Yorkin katujen yksinäinen kuvaaja - Kulturhusetissa Tukholmassa on vielä hetken esillä Vivian Maierin upeita valokuvia

Rantaelämää Vivian Maierin kuvaamana. Kuvat Kulturhusetin näyttelystä.


Vielä ehtii, mutta kiirettä pitää. Vivian Maierin (1926–2009) komea valokuvanäyttely on esillä Kulturhusetissa Tukholmassa 22. toukokuuta saakka.

Vivian Maier tunnetaan nykyään loistavana katuvalokuvaajana, joka tallensi katujen elämää New Yorkissa ja Chicagossa 1950-luvulta 1970-luvulle.

Elinaikanaan hän ei ole ollut tunnettu. Hän ansaitsi elantonsa neljäkymmentä vuotta lastenhoitajana. Lapsista tuli hänelle suojaverho, kun hän liikkui kameransa kanssa katuvilinässä. Maier kuvasi jatkuvasti. Valokuvien lisäksi hän filmasi arjen tapahtumia kaitafilmille. 

Kuuluisaksi Vivian Maier tuli, kun yhdysvaltalainen historioitsija ja keräilijä John Maloof osti chicagolaisesta huutokaupasta laatikon, joka oli täynnä Maierin säästämiä negatiiveja. Maloof alkoi jäljittää Maierin tarinaa ja löysi lisää negatiivejä. Niitä on arviolta 120 000. Eläessään Maier ei näyttänyt kuvia kenellekään.

Maierin kuoleman jälkeen hänen tuotannostaan on tehty useita näyttelyitä ja valokuvakirjoja  ja pari televisiodokumenttia.
Lapsia.

Kulturihusetissa esillä oleva näyttely on hyvin kiinnostava, mutta melko suppea. Näyttelyssä näkyvät Maierin monet teemat: lapset, pariskunnat, omakuvat, tiukasti rajatut yksityiskohdat ja laajemmat miljööt. Katu oli hänelle teatteri, jossa hän kohtasi loputtoman tapahtumien virran.

Omakuvissa Maier on toisinaan keskellä kuvaa kameransa kanssa, toisinaan kuvan keskipisteenä on hänen varjonsa. Hän käyttää kekseliäitä sommitelmia kuvatessaan itseään. Tuntemattomista hän houkuttelee esille ylättänyneen ja joskus vihaisenkin reaktion lähestyessään varoittamatta kuvauskohdettaan.

Näyttelyssä voi katsoa molemmat Maierista tehdyt dokumentit ja ne täydentävät hyvin valokuva-antia.
Dokumenteissa on haastateltu muun muassa Maierin hoitamia lapsia, jotka kertovat lastenhoitajansa ristiriitaisesta persoonallisuudesta. Jännittävä lastenhoitaja järjesti yllätyksiä, mutta hän oli myös pelottava ja ilkeä. Monet haastateltavat muistavat, että Maierissa oli pimeä puoli.

Omakuva.
Maier kuoli erakkona. Hän oli hamstraajaluonne, joka keräsi muun muassa valtavat pinot lehtileikkeitä. Perheet eivät saaneet tietää mitään Maierin taustasta. Häntä luultiin usein ranskalaiseksi, koska hän oli asunut lapsena Ranskassa. Hän oli kuitenkin syntynyt New Yorkissa.