maanantai 28. marraskuuta 2016

The old photos tell how Finland looked like 1922-1969, when people moved from the countryside to the cities and started to work in factories

Evacuation from Helsinki 1939. Photos: Central Union of Consumer Co-operatives
The old black and white photos are very charming. While viewing them you can feel the history. The photos tell how people once used to live and what kind of was  the environment around them: their homes, clothes, workplaces.

New born babies in Kotka in 1950s.
At the Finnish Museum of Photography you can now see how Finns lived 1922-1969. And what is best you can look  the photos also on Flickr.

The exhibition is based by images from the collections of the Central Union of Consumer Co-operatives.
Images of urbanization, industrialization and the emergence of consumer culture and the welfare tell about Finnish society. The vantage point is the working class. Photos show how workers moved from villages to cities and started to work in factories.

The sweetiest part of the collection is photos from children. During the Winter War in 1939 some of them had to leave their homes, when Helsinki was evacuated.


The Maternity hospital in Kotka is like a baby factory, when newborn babies sleep in their small beds next to each other.

The exhibition at in the Finnish Museum of Photography until  Sun 15/1 2017: Tue  11:00 - 18:00, Wed  11:00 - 20:00, Thu - Sun  11:00 - 18:00

Helsinki 1934.
Juupajoki 1955.
Children 1957.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Sivellin kädessä nosturin nokkaan - Viva täyttää Helsingin seiniä kuvilla, kaupunki palkitsi taiteilijansa


Viva maalaa ja nauraa. Kuva Sirpa Pääkkönen

Viikon ihanin uutinen oli se, että kuvataiteilija Viva Granlund sai Helsingin kaupungin kulttuuripalkinnon. Viva jos kuka on ansainnut sen. Viva on kivunnut haalarit yllä  nosturin nokkaan tai tikapuille  ja maalannut seinille ja tunneleihin muraaleja.

Harmaat alikulkutunnelit ja sillanaluset saavat aivan uuden merkityksen, kun Viva maalaa niihin elämää kihiseviä värikkäitä, usein sarjakuvamaisia kuvia. Vivan muraaleja on muun muassa Teollisuuskadulla, Hakaniemenrannassa, Pasilan asemalla ja pyöräilyväylä Baanalla.

Luolamaalaus  Opintoputki  syntyi Vivan kokoaman taiteilijaryhmän yhteistyönä Kaisaniemen metroasemalle 2006. Sarvipäitä on mukava katsella, kun kulkee tunnelissa ja usein siellä soi myös katumusiikki.

Opintoputki
Puhun Vivasta, koska minulle Viva Granlund on Viva. Muistan lapsuuden kesät, kun herkkä ja taiteellinen tyttö tuli Pohjanmaalle viettämään kesiä Ylistaroon mummolaan.

Viva luki sarjakuvalehtiä, otti kynän käteensä ja ajatteli, että hänkin voisi piirtää. Sieltä alkoivat kuvina kerrotut tarinat. Vivan piirustus ei ole vain kaunis kuva, siihen sisältyy viesti.

On ihanaa tuntea ihminen, joka purskahtaa usein nauruun. Vivassa asuu huumori. Muistan nauravan pikkutytön ja tunnen nauravan aikuisen. Mutta hymyn takana on myös ihminen, joka ei siedä vääryyttä. Jos joku Vivaa askarruttava asia on pielessä, hän puhkeaa puhumaan ja haluaa vaikuttaa, jotta tilanteeseen saataisiin korjaus. Muraalienkin syntymiseenkin on tarvittu keskusteluja rakennusviraston kanssa. Vivan ahkeruus on tuottanut tulosta.

Lapsuudenkesistä muistan seikkailut. Kiipesimme puihin, kätkimme aarteita puron reunalle kiven alle, teimme metsäretkiä, kaivoimme komeroista vanhoja vaatteita ja järjestimme näytelmäiltoja. Jokainen näytelmäiltaan osallistunut lapsi sai vuoronperään improvisoida näytelmän.

Kesällä Kyrönjoen yli piti uida tai hyppiä matalikolla kiveltä toiselle. Kerran löysimme rannasta ikivanhan, puoliksi lahonneen ruuhen ja läksimme souturetkelle villisti virtaavalle joelle. Ruuhen pohja alkoi pettää ja vesi lorisi veneeseen. Toinen souti ja toinen kippasi vettä, eikä virta vienyt meitä. Pääsimme takaisin rantaan. Enää en sellaisiin ruuheen lähtisi, mutta lapsena ei pelottanut, kun aurinko paistoi ja joki oli kaunis.

Viva on palkintonsa ansainnut.
Viva Granlundin kotisvut.



Muraali Teollisuuskadulla.

torstai 24. marraskuuta 2016

100 years of independence – what do you know about Finland?


Karelian house, Bomba, Nurmes. Photos: Sirpa Pääkkönen
Next year Finland will celebrate its 100th birthday. Finland got independence 6th December 1917. From late 12th century Finland was an integral part of Sweden. In 1809 Finland was incorporated into the Russia Empire as the autonomous Grand Duchy of Finland. Following the 1917 Russian revolution Finland declared itself independent.
Archipelago.

So we’ll get a big celebration next year. What do foreigners usually know about Finland? We have thousands of lakes. In Lapland the sun will shine all night long in the summer, but in wintertime the darkness covers the country. If you are lucky you can see northern lights and they are amazing. Reindeer you’ll meet very likely and the Santa Clause in Lapland. That’s why children from all over the world love to travel to Lapland.

You can also learn something about Finland by looking statistics from The Statistics Center of Finland, Statistics Finland.
Let’s see what we can find out. Finland’s population is 5.5 million, 2.7 million men and 2.8 million women. Wage and salary earners we have about two million.

We have 765 libraries, 182 newspapers and 311 cinema halls. About marital status the statistics tell that 48 percent of Finns are single and 38.3 percent married.

Finnish people travel quite much. Tourists we get about 5.5 million, tells the statistic number of overnight stays by foreigners at accommodation establishment last year. Most of the tourists were Russians, 23.5 percent of all. The second in tourism rates was Sweden, the third Germany and the fourth United Kingdom. United States was the seventh, the number of overnight stays by Americans was 202 000 last year.
Helsinki Catedrahl.

What to see and experience in Finland: of course the pure nature, especially in the summer. After admiring the nature go to sauna to feel the hot bath, then go swimming into the lake. Finns love to stay in the cottage.

In the culture we have the great  heritage of our wonderful visual artists: Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg and Helene Schjerfbeck for example. Don’t miss The National Museum Ateneum and the contemporary art museums Kiasma and Emma, if you’ll visit Helsinki, the capital of Finland. And visit the Helsinki Music Center if you enjoy classical music.

What to eat? Most of Finnish people recommend Karelian pasty, made from a thin rye crust with a filling of rice. Best pasties you’ll get of course from Karelia. Go to Koli in Northern Karelia and enjoy the Finnish National landscape. The same landscape was also admired by Jean Sibelius, the most famous Finnish composer.
Finnish castling, an island in Helsinki.

River Kyrö, Ylistaro.

Bääääää...

Lapland

Autumn.

Traditional house in Mathildedal

Hard winter in Helsinki



maanantai 21. marraskuuta 2016

Pietari juhlii Kandinskya - Venäläisen taiteen museossa on esillä hieno kokoelma Kandinskyn taidetta taiteilijan 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi

Vasily Kandinskyn maisemamaalaus taiteilijan varhaiskaudelta.
Jos matka suuntautuu lähiaikoina Pietariin, kannattaa käväistä Venäläisen taiteen museossa. Siellä on 4. joulukuuta saakka esillä venäläisen avantgardismin uranuurtajan Vassily Kandinskyn (1866-1944) näyttely.

Näyttely on rakennettu kiinnostavan vuoropuhelun muotoon. Kandinskyn maalauksia ympäröivät teokset, joista taiteilija sai vaikutteita tai joiden syntyyn taiteilija itse vaikutti. Kandinskyllä oli seuraajia ja jäljittelijöitä.

Aivan näyttelyn alussa tuntuu siltä kuin astuisi kansatieteelliseen museoon. Esillä on paljon kansatieteellisiä esineitä ja taideteoksia. Linkki Kandinskyyn on siinä, että taiteilija opiskeli nuorena etnografiaa. Hän teki tutkimusmatkan muun muassa Vologdan alueelle ja tutki siellä kansanperinnettä.
Kandinsky: Talot kukkulalla


Kansantaide heijastui Kandiskyn varhaisajan taiteeseen ja niin myös ikonit. Näyttelyssä on paljon pieniä maisemamaalauksia ja kuvia pikkukylistä, joissa Kandinsky käyttää kirkkaita värejä ja rohkeita väriyhdistelmiä. Kandinskya kiinnostivat myös symbolismi, uusromantiikka ja Art Noveau –tyyli. Näyttelyn painopiste on  varhaiskauden maalauksissa.

Kandinsky oli monipuolinen lahjakkuus. Hän kirjoitti taidekritiikkejä, opetti ja työskenteli teatterin ja muotoilun parissa. Näyttelyssä on esillä hauska kirja, jonka Kandinsky nimeää Runokirjaksi ilman sanoja. Mustapohjaisilla sivuilla on taiteilijan grafiikkaa, mutta runot puuttuvat.

1910-luvulla Kandinskyn tyyli muuttuu rajusti. Hän loittoni näkyvän maailman maalaamisesta ja etsi nonfiguratiivisia muotoja. Vuosina 1910 ja 1911 hän nimitti maalauksiaan improvisaatioiksi, kompositioiksi ja impressioiksi.

Venäjällä kehittyi 1910-luvulla rikas modernien ja abstraktien taidesuuntien kirjo ja Kandinsky kulki sen etujoukossa. Taiteilija pyrki vapauttamaan värin muodoista ja antoi sommitelmiensa leijua kankaan pinnalla.
Hän tunsi suomalaisugrilaista kulttuuria. Vuonna 1916 hän piti yksityisnäyttelyn Helsingissä.
Kandinsky muutti Venäjältä vuonna 1921. Hän asui ja työskenteli Saksassa ja Ranskassa 22 vuotta ennen kuolemaansa.

Lapset piirtävät Kandinskyn innoittamina Venäläisen taiteen museossa.
Venäläisen taiteen museon näyttely on järjestetty juhlistamaan sitä, että taiteilijan syntymästä on kulunut 150 vuotta. Esillä on 150 teosta. Näyttelyyn pääsee helpoiten Venäläisen taiteen museon Benois-siivestä.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Eloa juoksuhaudoissa - sodasta puhuttiin 1940-luvulla vertauskuvin, koska täsmälliset sanat olivat liian kovia kestää

SA-kuva-arkisto. Kotoa on korpeen tullut kirje. Kuvattu Petsamossa Luottojoella 1942.
Suomen käymät sodat loivat vaikenemisen kultturiin. Vuoden 1918 sisällisodan kokemuksista ei puhuttu. Talvisodan ja jatkosodan jälkeen sodan kokeneet sotilaat kätkivät kokemukset mielensä pohjalle. Sodasta sopi puhua vain omissa veteraaniporukoissa.

Tieto-Finlandialla palkitun Ville Kivimäen mukaan Suomessa elää sitkeästi myytti, että sodasta ja sen aiheuttamista traumoista ei puhuta. Myytti on kuitenkin vain osa totuutta. Sotakokemukset elävät elokuvissa, kaunokirjallisuudessa, tietokirjallisuudessa ja teatterissa. Niihin palataan toistuvasti.

Ville Kivimäki puhui viime viikonloppuna sodan aiheuttamista traumoista ensimmäisessä valtakunnallisessa kriisi- ja traumakonferensissa, jonka järjestäjinä olivat Traumaterapiakeskus ja Psykologiliitto.

Kivimäen mukaan sanaa trauma ei tunnettu 1940-luvulla. Suomi oli tuolloin hyvin erilainen paikka kuin nykyinen hyvinvointi-Suomi. 1940-luvulla Suomi eli suurelta osin maataloudesta.
Maaseudun pojat ja nuoret miehet lähtivät puolustamaan Suomea rintamalla. Aivan etulinjassa oli nuoria parikymppisiä juuri ja juuri lapsuuden ohittaneita miehiä.

Väkivalta oli Kivimäen mukaan tuolloin erilaista kuin nykyisin esimerkiksi maahanmuuttajien kokema väkivalta.
Nuorten suomalaissotilaiden traumat syntyivät tykistötulen jyskeessä, kun taivaalta laskeutui sattumanvarainen kuolema. Tykistötulituksen kranaattikauhu oli tarttuvaa lajia.

"Traumatisoituneen nuoren sotilaan silmissä loisti luonnoton kiilto ja kasvoilta paistoi selittämätön kauhu. Kun tykit pauhasivat, nuoret miehet käpertyivät sikiöasentoon kuin hakeakseen suojaa. Kauhistunut sotilas hoki läheisten nimiä", Kivimäki kuvaa.

Nuoret sotilaat kehittivät rintamalla erilaisia selviytymiskeinoja. Yksi niistä oli värikäs sotilasslangi. Sanat kuolema, kaatuminen ja haavoittuminen saivat rikkaan mustan huumorin sanaston, koska oikeita sanoja oli vaikea käyttää.
"Monet sanoivat jälkeenpäin, että koskaan myöhemmin elämässä he eivät kokeneet vastaavaa yhteisöllisyyttä kuin juoksuhaudoissa."

Yhteydet kotiin olivat tärkeitä. Äideille ja tyttöystäville lähetettiin kirjeitä. Kavereille kerrottiin, että kirje lähtee tyttöystävälle, vaikka se tosiasiassa lähti äidille. Vanhemmat olivat nuorille pojille tärkeimpiä ihmisiä. Naisten rooli oli suuri. Naiseen liitettiin seksistisiä puheita, mutta myös puhtaampia fantasioita. Lottiin ja sairaanhoitajiin suhtauduttiin kaihoisasti.

Kun mieli järkkyi, koko keho oireili. Miehet saattoivat sokeutua tai halvaantua ilman syytä. Heillä ilmeni vapinaa ja vuoteenkastelua.

"Keho toimi venttiiinä, kun psyykkisistä kokemuksista ei voinut puhua. Potilaat käyttivät kehoa viimeisenä ilmaisuvälineenään. Sotavammat koettiin häpeällisinä, koska ihannesotilaan ei sopinut vapista. Sodassa ihannesotilas toimi kansallisena keskipisteenä."

Ville Kivimäki. Kuva: Sirkku Kivistö
Psyykkisesti oireilevat olivat moraalinen uhka. Viallisuutta pidettiin omana syynä. Jos sotilas päätyi sairaalaan, pääasiallinen hoitomuoto oli sähköshokki, joka väkivaltaisuudessaan muistutti tykistötulta. Lohtua toivat sairaanhoitajat.

Kun kokemukset olivat kovia, vaikeneminen oli Kivimäen mukaan suojakeino. Sodan jälkeen kirjoitetut iskelmät puhuivat arpisisista haavoista ja elämästä juoksuhaudoissa. Arkikieltä sanoituksissa ei käytetty.

1940-luvulla väkivalta koettiin Kivimäen mukaan normaalimpana kuin nykyään. Kun käsitettä trauma ei tunnettu, puhuttiin siitä, että hermot eivät kestä. Masennuksen sijasta ihmiset potivat sielunhätää. Lohtua he hakivat uskonnosta.

Sotakokemukset periytyivät seuraaville sukupolville niukkuutena ja pahoinvointina. Kivimäen mukaan jotkut suvut kärsivät enemmän kuin toiset. Toisaalta sotasukupolvet painivat alulle suomalaisen hyvinvoinnin ja rakensivat uudelleen kärsineen maan.



lauantai 12. marraskuuta 2016

Lapsiuhrit sisällisodassa, pakolaisten ihmisyyden tallaaminen, vakavan psykoosin oireet - traumakonferenssi käsitteli psyyken vaurioiden historiaa ja oireilua sadan vuoden ajalta

Elisabeth Rehn toivoi, että ihmiset välittäisivät enemmän toisistaan. Kuva Kirsti Palonen


Entinen puolustusministeri ja YK:n monissa tehtävissä toiminut Elisabeth Rehn herätteli suomalaisten omaatuntoa avatessaan lauantaina valtakunnallisen kriisi- ja traumakonferenssin Helsingissä.
Hänen mielestään toisista ihmisistä välittäminen on vähentynyt Suomessa. Ihmisoikeuksia tallataan esimerkiksi levittämällä  pakolaisista loukkaavia kuvia. Sosiaalisessa mediassa ja muualla mediassa leviää kuvia sodan uhreiksi joutuneista lapsista, joilta on riistetty oikeus yksityisyyteen. Lapset tuijottavat lasittunein silmin ja verisinä kameraa.

”Heiltä viedään ihmisyys, kun heidän kuviaan käytetään näin”, Rehn sanoi avajaispuheessa.
Rehn otti kantaa Suomen pakolaispolitiikkaan. Hänen mielestään Suomessa on tilaa useammille pakolaisille kuin mitä nyt on suunniteltu. Jatkosodan jälkeen Suomi selviytyi hyvin 400 000 karjalaisen asuttamisesta.
”Samalla lailla paljon vauraammalla Suomella on nytkin mahdollisuus osoittaa välittämistä antamalla apua turvapaikanhakijoille”, Rehn sanoi.

Pakolaisuus oli esillä useissa kriisi- ja traumakonferenssin esityksissä. Traumaterapiakeskuksen ja Psykologiliiton järjestämässä konferenssissa luennoi 58 trauma-alan asiantuntijaa ja tutkijaa. Esityksistä piirtyi kaari siitä, miten Suomessa on kohdeltu  vaurioituneita ja kärsiviä ihmisiä sadan vuoden aikana.
Tuulikki Pekkalainen kertoi vuoden 1918 sisällissodan lapsiuhreista. Lapset kokivat saman, minkä aikuisetkin: väkivallan, kuoleman, nälän, sairauden ja kurjuuden. Heitä joutui leireille ja valtiorikosoikeuteen. Heitä kohdeltiin aikuisina, koska käsite lapsi oli Pekkalaisen mukaan tuolloin epäselvä. Mitään tukea traumaattisiin kokemuksiinsa lapset eivät saaneet.

Melkein lapsia olivat monet nuoret miehet, jotka taistelivat talvisodassa ja jatkosodassa eturintamassa. Nuorten miesten tehtävä oli puolustaa Suomea, kertoo Tieto-Finlandialla palkittu Ville Kivimäki, joka on tutkinut suomalaissotilaiden selviytymistä tai mielen murtumista.

Sanaa trauma ei tunnettu Suomessa 1940-luvulla, vaikka tykistötuli aiheutti paljon fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Hoitoon hakeutuminen ei ollut helppoa. Hermojen pettäminen koettiin häpeälliseksi. Pelon hallintaan kehitettiin omaa nuorten miesten rintamakulttuuria ja yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi kuolemasta ja haavoittumisesta puhuttiin slangilla ja värikkäillä vertauksilla.

Jos sairaalaan pääsi tai joutui hermojen pettämisen vuoksi, hoitona oli usein sähköshokki, joka paradoksaalisesti muistutti samanlaista vapinaa ja tärinää kuin tykistötuli.

1940-luvulla Suomessa oli alle 60 psykiatria. Nykyään psykiatreja on noin 1400 ja psykologeja noin 6200.
Ihmisen psyykeen ymmärtäminen ja mielen sairauksien hoito ovat aivan toisella tasolla kuin sotavuosina.


Kun kuunteli traumakonferenssin luentoja, tuli mieleen, että ihmisen psyykeen ymmärtämisestä on hyötyä kaikille. Kukaan ei selviä ilman naarmuja, mielipahaa ja menetyksiä. 

Vakavasti traumatisoituneiden ja psykoosiin joutuneiden oireiden kuuntelu on pysäyttävää kuunneltavaa.
Oireista ja myös niiden hoidosta puhuttiin monessa esityksessä.  Traumaterapiakeskuksen johtaja Anne Suokas puhui siitä, miten vakavassa traumatisoitumisessa ihmisen persoonan osat eriytyvät.  

Ihmisellä voi olla traumasta erillinen persoonan osa, joka selviää arjesta ja on ehkä pintapuolisesti aurinkoinen. Osa persoonasta juuttuu kuitenkin traumaan, joka aktivoituu menneisyydestä muistuttavien asioiden edessä.

Ihminen voi kokea irrationaalisia vaaran tunteita, jolloin puolustusmekanismit aktivoituvat. Hän voi kuulla ääniä, toimia hajanaisesti ja unohtaa mitä on tehnyt. Ruumiilliset oireet voivat olla jopa halvausoireita. Jalat eivät kanna. Ihminen ei ehkä tunne nälkää, kipua tai kosketusta. Kipu voi vaihtaa paikkaa ja ihminen voi kokea kouristuksia. Kouristuskohtauksella ihminen voi yrittää ratkaista tilanteen, kun muuta ulospääsyä ei siinä hetkessä ole.

Hoitamattomat traumaoireet voivat periytyä ylisukupolvisesti vanhemmilta lapsille. Stressioireet saattavat  siirtyä syntymättömään lapseen. Sotaa käyvissä maissa on tutkittu, miten äidin stressi heikentää vauvan stressinsäätelymekanismin kehitystä.

Pakolaisilla on erityisen paljon traumaattisia kokemuksia. Heillä voi olla takanaan vainoa, syrjintää, vankeutta, kidutusta, pahoinpitelyä ja raiskauksia.

Kriisipsykologi Antti Klemettilän mukaan kaikilla pakolaisilla on traumaattisia kokemuksia, mutta kaikki eivät traumatisoidu. Ihmisissä on suuria eroja siinä, miten he kestävät ja käsittelevät järkyttäviä tapahtumia. Tutkimusten mukaan suurella osalla pakolaisista esiintyy traumaperäistä stressihäiriötä. Prosenttiluvuista muodostuu Klemettilän mukaan turhan negatiivinen kuva.
”Ihminen on paljon muutakin kuin oman historiansa negatiiviset kokemukset. Pakolaiset ovat ennen muuta selviytyjiä”, Klemettilä sanoo.


maanantai 7. marraskuuta 2016

Koira on suositumpi kuin kissa – 35 prosentissa talouksista on lemmikki, kertoo Tilastokeskus




Kuvat: Sirpa Pääkkönen

Hau, hau ja miau. Suomalaisissa perheissä asuu yhä enemmän koiria. Toiseksi suosituin lemmikkieläin on kissa.

Tilastokeskus julkaisi viime viikolla tutkimuksen, jonka mukaan 35 prosentilla suomalaisista on joku lemmikkieläin. Luku on noussut neljässä vuodessa, sillä vuonna 2012 lemmikkieläin oli 30 prosentissa talouksista.

Ainakin yksi koira on nyt 22 prosentilla talouksista ja ainakin yksi kissa 15 prosentilla talouksista. Neljällä prosentilla kotitalouksista on sekä koira että kissa. Muiden lemmikeiden osuus on pieni.

Kotitalouksilla oli alkuvuonna 2016 kaikkiaan noin 800 000 koiraa, kun vuonna 2012 koiria oli noin 630 000. Entistä useammassa kotitaloudessa on kaksi koiraa toistensa seurana. Kotitalouksien kissojen määrä ei ole lisääntynyt neljässä vuodessa, vaan on liki ennallaan, noin 600 000 kissaa.

Koira on siis kirinyt etumatkaa kissoihin nähden suosikkieläimen paikassa. Keskustelun voi silti virittää ikuisuuskysymyksestä, oletko koiraihminen vai kissaihminen. Kummallakin on kannattajansa.

Koira on uskollinen kumppani ja katsoo sinua silmiin. Kissa on itsenäinen ja tekee mitä tahtoo. Toki se kehrää ja kiehnää jalkaa, kun sillä on nälkä.

Molemmat tuottavat mielihyvää. Jo lemmikin kuvan katseleminen tai ajatteleminen saa hymyn suupieleen. Jos siitä on erossa, voi tulla ikävä. Jos ei omista lemmikkiä lainkaan, niistä voi kuitenkin iloita menemällä kissakahvilaan tai katselemalla videoita ja valokuvia.