Eloa juoksuhaudoissa - sodasta puhuttiin 1940-luvulla vertauskuvin, koska täsmälliset sanat olivat liian kovia kestää

SA-kuva-arkisto. Kotoa on korpeen tullut kirje. Kuvattu Petsamossa Luottojoella 1942.
Suomen käymät sodat loivat vaikenemisen kultturiin. Vuoden 1918 sisällisodan kokemuksista ei puhuttu. Talvisodan ja jatkosodan jälkeen sodan kokeneet sotilaat kätkivät kokemukset mielensä pohjalle. Sodasta sopi puhua vain omissa veteraaniporukoissa.

Tieto-Finlandialla palkitun Ville Kivimäen mukaan Suomessa elää sitkeästi myytti, että sodasta ja sen aiheuttamista traumoista ei puhuta. Myytti on kuitenkin vain osa totuutta. Sotakokemukset elävät elokuvissa, kaunokirjallisuudessa, tietokirjallisuudessa ja teatterissa. Niihin palataan toistuvasti.

Ville Kivimäki puhui viime viikonloppuna sodan aiheuttamista traumoista ensimmäisessä valtakunnallisessa kriisi- ja traumakonferensissa, jonka järjestäjinä olivat Traumaterapiakeskus ja Psykologiliitto.

Kivimäen mukaan sanaa trauma ei tunnettu 1940-luvulla. Suomi oli tuolloin hyvin erilainen paikka kuin nykyinen hyvinvointi-Suomi. 1940-luvulla Suomi eli suurelta osin maataloudesta.
Maaseudun pojat ja nuoret miehet lähtivät puolustamaan Suomea rintamalla. Aivan etulinjassa oli nuoria parikymppisiä juuri ja juuri lapsuuden ohittaneita miehiä.

Väkivalta oli Kivimäen mukaan tuolloin erilaista kuin nykyisin esimerkiksi maahanmuuttajien kokema väkivalta.
Nuorten suomalaissotilaiden traumat syntyivät tykistötulen jyskeessä, kun taivaalta laskeutui sattumanvarainen kuolema. Tykistötulituksen kranaattikauhu oli tarttuvaa lajia.

"Traumatisoituneen nuoren sotilaan silmissä loisti luonnoton kiilto ja kasvoilta paistoi selittämätön kauhu. Kun tykit pauhasivat, nuoret miehet käpertyivät sikiöasentoon kuin hakeakseen suojaa. Kauhistunut sotilas hoki läheisten nimiä", Kivimäki kuvaa.

Nuoret sotilaat kehittivät rintamalla erilaisia selviytymiskeinoja. Yksi niistä oli värikäs sotilasslangi. Sanat kuolema, kaatuminen ja haavoittuminen saivat rikkaan mustan huumorin sanaston, koska oikeita sanoja oli vaikea käyttää.
"Monet sanoivat jälkeenpäin, että koskaan myöhemmin elämässä he eivät kokeneet vastaavaa yhteisöllisyyttä kuin juoksuhaudoissa."

Yhteydet kotiin olivat tärkeitä. Äideille ja tyttöystäville lähetettiin kirjeitä. Kavereille kerrottiin, että kirje lähtee tyttöystävälle, vaikka se tosiasiassa lähti äidille. Vanhemmat olivat nuorille pojille tärkeimpiä ihmisiä. Naisten rooli oli suuri. Naiseen liitettiin seksistisiä puheita, mutta myös puhtaampia fantasioita. Lottiin ja sairaanhoitajiin suhtauduttiin kaihoisasti.

Kun mieli järkkyi, koko keho oireili. Miehet saattoivat sokeutua tai halvaantua ilman syytä. Heillä ilmeni vapinaa ja vuoteenkastelua.

"Keho toimi venttiiinä, kun psyykkisistä kokemuksista ei voinut puhua. Potilaat käyttivät kehoa viimeisenä ilmaisuvälineenään. Sotavammat koettiin häpeällisinä, koska ihannesotilaan ei sopinut vapista. Sodassa ihannesotilas toimi kansallisena keskipisteenä."

Ville Kivimäki. Kuva: Sirkku Kivistö
Psyykkisesti oireilevat olivat moraalinen uhka. Viallisuutta pidettiin omana syynä. Jos sotilas päätyi sairaalaan, pääasiallinen hoitomuoto oli sähköshokki, joka väkivaltaisuudessaan muistutti tykistötulta. Lohtua toivat sairaanhoitajat.

Kun kokemukset olivat kovia, vaikeneminen oli Kivimäen mukaan suojakeino. Sodan jälkeen kirjoitetut iskelmät puhuivat arpisisista haavoista ja elämästä juoksuhaudoissa. Arkikieltä sanoituksissa ei käytetty.

1940-luvulla väkivalta koettiin Kivimäen mukaan normaalimpana kuin nykyään. Kun käsitettä trauma ei tunnettu, puhuttiin siitä, että hermot eivät kestä. Masennuksen sijasta ihmiset potivat sielunhätää. Lohtua he hakivat uskonnosta.

Sotakokemukset periytyivät seuraaville sukupolville niukkuutena ja pahoinvointina. Kivimäen mukaan jotkut suvut kärsivät enemmän kuin toiset. Toisaalta sotasukupolvet painivat alulle suomalaisen hyvinvoinnin ja rakensivat uudelleen kärsineen maan.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Neuvosto-Virossa opettajan palkka oli sata ruplaa kuussa, ruplalla sai kolme olutta, mutta farkut maksoivat 180 ruplaa - Viron kansallismuseo Tartossa kertoo Viron historiasta kivikaudesta nykyaikaan