sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Laulu yhdistää kuorot ja kansat – Raudam-kuoro ja Lauttasaaren Laulajat konsertoivat Tallinnassa



Lauttasaaren Laulajat harjoittelivat ennen konsertin alkua Tallinnan ruotsalaisessa kirkossa. Kuva Malle Kolnes


Maa on nii kaunis, kirgas, körge taevas. Melkein kuin suomea, mutta ei ihan. Tunne latautuu sekä yleisöön että laulajiin, kun kaksi kuoroa, tallinnalainen Raudam ja helsinkiläinen Lauttasaaren Laulajat kajauttavat tutun joululaulun keskiajalta peräisin olevassa Rootsi Mihklin kirkossa Tallinnassa.
Yli kuudestakymmenestä laulajasta lähtee voimakas ja kirkas ääni, joka nousee kohti kirkon holveja ja leviää kirkkosaliin.

Kynttilät ja kattokruunut loistavat lauantai-illan hämärässä. Vanha kirkko on hieman viileä, mutta tunnelma sitäkin lämpimämpi. Kirkko on lähes täynnä kuulijoita. Se on upeaa, koska laulumaa Viro tarjoaa valtavan paljon konsertteja joulun alla.
Raudam-kuoron ohjelmassa on klassista kuoromusiikkia, Schubertia, Kodalya, Bruckneria. Lauttasaaren Laulajat panostaa jouluajan tunnelmaan. Kello löi jo viisi kaikuu Merzi Rajalan komeana sovituksena. Sing Noel, Noel, Noel, meno kiihtyy African Noel –laulussa.

Kahden kuoron kohtaaminen merkitsee ystävyyden alkua. Musiikki yhdistää aina laulavia ja soittavia ihmisiä.
Sekakuoro Raudam on Tallinnan vanhin ilman taukoa toiminut  sekakuoro. Se perustettiin joulukuussa 1922 rautatieläisten kuoroksi.

”Rautatieläiset olivat tulossa erään kollegan hautajaisista. Joku seurueen jäsenistä halusi hieman piristää tunnelmaa ja ehdotti yhteislaulua. Siitä syntyi kuoro”, kuoron puuhamies Timo Raussi kertoo.
Suurimmillaan Raudamissa lauloi 159 jäsentä.
 ”Neuvostoaikana Raudamilla oli junassa omat vaunut ja laulajia vietiin esiintymään ympäri Neuvostoliittoa.”
Nykyään kuorossa on 29 laulajaa monilta eri aloilta. Kuoron historiaan mahtuu yli 1400 konserttiaVirossa ja ulkomailla. Nuottivarastossakin on yli tuhat nuottia. Kuoro on esittänyt paljon virolaisen säveltäjän Raimond Valgren lauluja. Kuoroa johtaa Kristi Karro.

Myös sekakuoro Lauttasaaren Laulajilla on pitkät perinteet. Kuoro perustettiin vuonna 1948. Kuoro on tehnyt useita konserttimatkoja ulkomaille. Vuosi sitten Victoria Meersonin johtama kuoro esiintyi Pietarissa Pyhän Marian kirkossa. Viroon matkoja on tehty useita.
Konsertin jälkeen on aikaa tutustua. Virolainen vieraanvaraisuus loistaa karonkassa, jossa pitopöytä notkuu herkkuja. 

Kuorolaiset nousevat vuoron perään erilaisissa kokoonpanoissa lavalle laulamaan. Suomalaiset laulavat virolaisille ja päinvastoin. Miehet ylistävät naisia serenadeilla. Naiset vastaavat omilla lauluillaan.
Paikalla on tanssiyhtye, joka houkuttelee isännät ja vieraat tanssin pyörteisiin.
Ohjelmassa on myös karaoke, jossa lauletaan Saarenmaan valssi useampaan kertaan viron kielellä. Sen osaavat sekä virolaiset että suomalaiset. Seal laupäevaõhtuselt lõhnavad kased, kui nendesse vajutad hõõguva näo…

Joulu ja kesä ovat läsnä samassa illassa. Viro ja Suomi, Tallinna ja Helsinki. Musiikki yhdistää ja luo ystävyyttä.

Lauttasaaren laulajien joulukonsertti Lauttasaaren kirkossa 12. joulukuuta klo 18.

torstai 26. marraskuuta 2015

Finlandia-voittaja Laura Lindstedt: Sivistys jää huiputuksen, sumutuksen ja kuristuksen jalkoihin

Finlandia-palkitut: Tapio Tamminen (Tieto-Finlandia) , Nadja Sumanen(Finlandia Junior9  ja Laura Lindstedt (Finlandia-palkinto).
Tiedonvälitys on nykyään kilpajuoksua. Kun Hector ilmestyy Kansallisteatterin lavalle paljastamaan, kenet hän on valinnut Finlandia-palkinnon voittajaksi, tieto putkahtaa samantien julki sähköisessä mediassa.
Tänä vuonna onnellinen voittaja on Laura Lindstedt. Hän saa käteensä kukkakimpun ja 30 000 euron
arvoisen kirjekuoren.

Kännykkäkuvat välittävät ensimmäiset otokset hymyilevän voittajan kasvoista.
Tiedotusvälineistä voittajan nimi leviää sosiaaliseen mediaan, joka lennättää uutista eteenpäin
salaman nopeudella.

Kirjakauppiaat kaivavat voittajaromaanin tarjoushyllyille. Ennen joulua ehditään todennäköisesti
ottaa uusintapainoksia, jos voittajaromaania kääritään hyvin pukinkontteihin.


"Voittajan valinta oli helppo. Lindstedtin Oneironissa on oma ääni. Siinä epätodellinen maailma muuttuu todelliseksi. Jouduin Googlesta tarkastamaan, ovatko päähenkilöt eläneet", Hector perusteli valintaansa.

Lindstedtin toinen romaani Oneiron kuljettaa seitsemää naista unenomaisessa välitilassa, josta ei voi paeta paitsi sanojen ja kertomusten avulla. Aika nykyisessä muodossaan on lakannut olemasta.

Tuore Finlandia-voittaja käytti kiitospuheensa suomimalla suomalaisen nyky-yhteiskunnan menoa.
"Haluan puhua solidaarisuudesta, joka tuntuu olevan osalle maamme kansalaisista ja päättäjistä täysin vieras käsite - jäänne tunkkaisiksi mielletyiltä vuosikymmeniltä" Lindstet sanoi puheensa alussa.
Hänen mielestään nyky-yhteiskunnassa tyhjä tsemppihenki on ottanut sivistyksen paikan, jossa solvaaminen ja väkivallalla uhkailu ovat normaalia kommunikaatiota.

"Ajattelun tilalla ovat selkäydinreaktiot, argumenttien sijaan lentävät polttopullot."
Kijailijan mielestä Suomea ollaan rakentamassa tietoisesti luokkayhteiskunnaksi. Koulutuksen, sivistyksen, tieteen ja totuuden ideaalien paikalle tungetaan huiputus, sumutus, kulutus ja kuristus. Politiikan nykysuuntauksesta joutuvat kärsimään tulevat sukupolvet, kirjailija sanoi.


maanantai 23. marraskuuta 2015

Uhmakas ja upea Krista Kosonen vakuuttaa Kätilössä





Krista Kosonen tekee hienon nimiroolin Kätilössä. Kuva Solar Films. 

Sota on toistuva aihe kirjallisuudessa ja elokuvissa. Katja Kettu kuvaa vaikuttavassa romaanissaan Kätilö Lapin sotaa ja jatkosodan loppuvaiheita Petsamossa. Antti J. Jokinen sovitti romaanin elokuvaksi.
Sota on elokuvassa raakaa, välillä realistisen tuntuista ja ahdistavaa, välillä taiteellisesti nähtyä hidastettujen kuvien marssia.  Pommit räjähtelevät ja sirpaleet lentävät ilmaan.

Jokisen ohjaama Kätilö on mielestäni parempi kuin hänen edellinen lähihistorian kauhuja kuvaava elokuvansa Puhdistus, joka perustui Sofi Oksasen romaaniin ja vei Viron historiaan Neuvostovallan puristuksessa.
Puhdistuksessa väkivalta pursui yli äyräittein ja siinä kahmaistiin liikaa asioita yhteen elokuvaan.
Kätilössä on taustalla Katja Ketun oman suvun kokemuksia, mikä antaa tarinalle riipaisevuutta. Romaani ja elokuva kaivavat esiin historian hämärästä Lapin sodan aikaiset vankileirit ja saksalaissotilaiden suhteet suomalaisiin naisiin.

Suomen tämän hetken ehkä kysytyin naisnäyttelijä Krista Kosonen tekee valtavan hienon roolin kätilönä, joka lähtee Titovkan vankileirille saksalaisrakkautensa perässä.  Kososen vikasilmäksi haukuttu kätilö on rohkea ja peräänantamaton ihminen. Kosonen tuo upeasti esiin voimakastahtoisen naisen persoonallisuuden. Hän ei pelkää sylkäistä suomalaisupseeria silmille eikä vapise, vaikka ase osoittaisi kohti.

Oikeudentuntoinen kätilö on valmis kaivamaan vedestä hukutetun sylilapsen ja hautaamaan tämän maahan. Lahtaajaksi hänestä ei ole, vaikka vastaan tulee tilanteita, jolloin oma henki on vaarassa. Hän ottaa myös riskejä auttamalla vankeja.
Kososen esittämä Helena kestää navetaksi nimitetyn paikan, jossa natsit tekevät vangeilla julmia ihmiskokeita ja teloittavat heitä.

Helena rakastuu Lauri Tilkasen esittämään valokuvaajaan ja SS-upseeriin, jonka mieli on murtunut Babi Jarin keskitysleirillä Ukrainassa vuonna 1941. Elokuvassa upseerin muistot nousevat esiin mustavalkoisina valokuvina. Ketun romaanissa Johannes-nimisen saksalaisvalokuvaajan psyyke on vielä hauraampi ja sairaampi kuin elokuvassa.  

Ketun romaanin yksi vahvuus on värikäs kieli ja Lapissa puhuttava murre, jossa on erikoisia sanoja. Pronominit muistuttavat toisinaan viron kieltä. Elokuvassa ilmeikäs  kieli jää välillä muun äänitaustan jalkoihin, jolloin joutuu kurkkaamaan ruotsinkielisestä tekstityksestä, mistä on kyse.

Kososen ja Tilkasen lisäksi sivuroolit ovat erinomaisesti näyteltyjä. Pirkka-Pekka Petelius on mainio Helenan sukulaismiehen roolissa. Hän sukkuloi rintamien välissä ja onnistuu jotenkin aina luovimaan vaikeissa tilanteissa. Tommi Korpela vankileirin upseerina on miehekäs ja karski käskyjen antaja.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Pavlovin koira majailee Pietarin Hygieniamuseossa





Pavlovin koira nuuhkii ruokakuppia Hygieniamuseossa. Kuvat Sirpa Pääkkönen

Kili, kili soi kello ja sylki alkaa valua Pavlovin koiran suusta. Venäläinen fysiologi Ivan Pavlov (1849-1936) kehitti koirakokeillaan teorian ehdollistamisesta eli siitä, miten valittu ärsyke saa aikaan opitun reaktion, joka ei kuulu oppijan tavanomaiseen toimintatapaan.

Pavlov soitti kelloa juuri ennen kuin ruoka-annos työnnettiin koiran suuhun. Aluksi koira ei erittänyt sylkeä ennen kuin se sai lihaa. Mutta vähitellen koira oppi yhdistämään kellon äänen ja herkkupalan. Kilinä sai aikaan syljen erityksen silloinkin, kun ruokaa ei tullut.
Pavlovilla oli useita koiria. Yksi niistä majailee  Pietarissa Taiteiden aukion kupeessa sijaitsevassa Hygieniamuseossa muistuttamassa Pavlovin kehittämästä teoriasta.

Täytetty koira on niin elävän näköinen, että se voisi millä tahansa hetkellä pinkaista juoksuun, heiluttaa häntäänsä tai vähintäänkin alkaa erittää sylkeä ruuan tuoksun huumaamana.
Teorian kehittäjä Ivan Pavlovista on museossa rintakuvaveistos ja muistutus siitä, että kuuluisa tutkija palkittiin Nobelin lääketieteen palkinnolla 1904.

Tässä varoitetaan alkoholin vaaroista.

Pietarin Hygieniamuseo perustettiin 1919 palvelemaan kansanvalistusta. Museossa saakin tuntumaan historiaan. Vanha rakennus on peräisin 1700-luvun puolivälistä. Se on hieman nukkavieru ja natiseva, mutta sympaattisella tavalla.

Heti alkuun kävijä saa tietää kotisairaanhoidosta. Lääkärit kiirehtivät potilaiden luokse salkku kainalossa, kun kutsu tuli. Näytteillä on vanhoja instrumentteja, kirurgin veitsiä, kuumavesipulloja ja stetoskooppeja.
Tunnetuista lääkäreistä on valokuvia ja muotokuvia. Heidän joukossaan on yksi Venäjän kuuluisimmista kirjailijoista, Anton Tshehov, joka oli toiselta ammatiltaan lääkäri.

Museon opetustaulut vievät tunnelmat 1950-luvun kouluopetukseen. Tauluissa muistutetaan terveysriskeistä ja kehotetaan elämään terveellisesti. Karmaiseva esimerkki alkoholin vaaroista ovat epämuodostuneina syntyneet lapset. Infektiotauteihin suhtaudutaan vakavasti ja hygienian merkitystä korostetaan sairauksien ehkäisyssä.
Muutamassa huoneessa on kuvauskielto. Niissä esitellään havaintoesimerkin sikiön kasvaminen kohdussa, genitaalialueita, sisäelimiä ja luurankoja.



Narkoosimaski.
Hygieniamuseo kuuluu Pietarin kymmenien erikoismuseoiden joukkoon. Hieman samantyyppistä näyttelyesineistöä on Pietari Suuren perustamassa Venäjän  ensimmäisessä museossa, Kunstkamerassa.
Kansatieteelle omistetussa Kunstkamerassa on yksi erikoinen kerros, jossa on näytteillä anatominen kokoelma.  Esillä  on näytteitä anatomisista poikkeavuuksista kuten epämuodostuneitä sikiöitä,  siamilaisia kaksosia ja kaksipäinen lammas.

Hygieniamuseon osoite Pietarissa on Italianskaja 25, avoinna ma-pe 10-18, la 11-18, su suljettu.

torstai 19. marraskuuta 2015

Pietarissa alkaa suomalaisen elokuvan viikko

Pikabloggaus Pietarista. Täällä alkaa huomenna suomalaisen elokuvan viikko Mielensäpahoittajalla. Antti Litja yrmyilee  ohjelmalehtisen kannesa sen näköisenä, että maailmassa ei todellakaan voi olla yhtään hyvää asiaa.

Elokuvaviikko järjestetään Pietarissa jo 26. kerran. Paikalliset elokuva-asiantuntijat valitsevat näytettävär elokuvat.
Dome Karukosken ohjaaman Mielensäpahoittajan lisäksi elokuvaviikolla nähdään elokuvat Kovasikajuttu, Luokkakokous, Kätilö, Lovemilla, Elämältä kaiken sain, Vares - Sheriffi, Armi elää, Me Rosvolar sekä Risto Räppääjä ja liukas Lennart.

Elokuvat esitetään Pietarin vanhimmassa tunnelmallisessa Aurora-teatterissa Nevski prospektilla sekä juuri remontoidussa Len-filmin teatterissa.

Pietarin yliopistossa suomea opettava Jaroslava Novikova sanoo, että suomalaisen elokuvan viikot ovat hyvin suosittuja .
"Kun laitan suomenkielen laitoksen ilmoitustaululle tietoa elokuvaviikosta, muidenkin aineiden opiskelijat tulevat katsomaan ilmoituksia ja lähtevät elokuviin", Novikova sanoo.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Helsinki pursuaa nyt hyviä näyttelyitä


Osa teoksesta kiitollisuusesine, Tellervo Kalleinen & Oliver Kochta-Kalleinen. Kuva: Sirpa Pääkkönen



Helsingissä on tällä hetkellä monta hienoa näyttelyä. Ateneum on täynnä ranskalaisen valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin upeita valokuvia ympäri maailmaa, joissa hän ikuisti historiaan vaikuttaneita tapahtumia. Helsingin remontoitu taidemuseo HAM esittelee kiinalaisen Ai  Weiwein monumentaalisia, kantaa ottavia teoksia.

 Jani Leinonen haastaa katsojat kyseenalaistamaan  taiteen ja politiikan. Hän hyödyntää taiteessaan sekä median toimintatapoja, julkisuutta että sosiaalista mediaa.  

Näiden lisäksi kannattaa pistäytyä Taidehalliin, jossa on vielä muutaman päivän esillä Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen näyttely 101 kaikkien puolesta.

Ars Fennica –palkitut taiteilijat ovat vierailleet yksityiskodeissa ympäri Suomea ja haastatelleet ihmisiä kiistanalaisista teemoista.  Mukana on 51 naista ja 49 miestä, joilla on erilainen sosiaalinen tausta. Ihmiset puhuvat videolla mm. maahanmuuttajakysymyksestä, ydinvoimasta, armokuolemasta ja voin ja margariinin terveellisyydestä. Haastatteluja on videoitu yli 65 tuntia. Näyttelyvieras voi valita, kenen mielipiteitä hän haluaa kuunnella seinälle heijastettavasta videosta. 

Toinen iso teos Vaikuttavien kirjojen kirjasto kertoo haastateltavien kirjavalinnoista. Haastateltavat ovat saaneet valita yhden kirjan, joka on ratkaisevasti vaikuttanut heidän ajatusmaailmaansa. Hyllyssä ovat muun muassa  Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.

Kiitollisuusesineet on liikuttava teos. Ihmiset ovat tehneet esineitä jollekin ihmiselle, joka on ollut tärkeä ja vaikuttanut elämään. Yksi kiitollisuusesineistä on sydän, jonka lapsi on muovaillut äidille.

”Mennessämme naimisiin olin vielä aika kypsymätön. Vaimoni kanssa opin mitä elämä on ja mikä täällä on tärkeää”, kirjoittaa Heikki Mahlamäki  saatesanoiksi hevosenkengän muotoiseen esineeseen.
Kristina Palmgren kirjoittaa ystävättären neuvon: ”Kuopasta kuivalle kivelle pääsee vain kiipeämällä.”

Videoteoksissa Ihmiset kertovat käsityksistään, jossa mielipide on muuttunut.
”Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, joka huolehtii kaikista”, lukee huppariin pukeutunut miehen selässä. Enää hän ei ole sitä mieltä.


Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen 101 for all –näyttely taidehallissa 22. marraskuuta saakka Helsingin Taidehallissa, Nervanderinkatu 3.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Arvoituksellinen tyttö pukeutuu valkoiseen huiviin Merja Salon valokuvassa



Merja Salo kuvasi valkohuivisen tytön Libanonissa vuonna 1980.

 Maailman pakolaistilanne on pahempi kuin koskaan. Sota ja konfliktit pakottavat miljoonat ihmiset jättämään kotinsa ja etsimään suojaa muualta. Syyrian sotaa on paennut yli neljä miljoonaa ihmistä.
Syyrian pieni naapurimaa Libanon on YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan ottanut vastaan
miljoona syyrialaispakolaista, vaikka maassa on ennestään satoja tuhansia pakolaisia.

Helsingin työväenopistossa on esillä valokuvanäyttely, joka kertoo Libanonin ja Syyrian pakolaisleireistä eri vuosikymmenillä. Mukana on valokuvia muun muassa professori Merja Salolta ja filosofian tohtori Leena Sarasteelta. Näyttely oli viime syksynä esillä Pasilan kirjastossa.

Merja Salo kuvasi Libanonia vuonna 1980. Silloin filmille tallentui kuva valkoiseen huiviin pukeutuneesta naisesta keskellä väkijoukkoa. Valkoinen liina erottuu häikäisevänä pilkkuna harmaan massan keskeltä.
”Kuva on otettu juttukeikalla Beirutissa palestiinalaisten nuorten harjoitusleirillä, jossa oli enimmäkseen tyttöjä. Kävimme leirillä Suomen tietotoimiston toimittajan  Eeva Valjakan kanssa. Olin tuolloin itsekin töissä STT:ssä, ulkomaanosastolla toimittajana, mutta lähdin kuvaajaksi mukaan juttumatkalle”, Merja Salo kertoo.

He tunsivat Libanonissa  sairaanhoitaja Marja-Leena Orabyn, joka työskenteli Punaisen ristin tehtävissä palestiinalaisten pakolaisleireillä Sabrassa ja Shatilassa.
”Hänen kauttaan pääsimme sairaaloihin ja tapaamaan yksityisiä ihmisiä. Luvassa oli myös Jasser Arafatin haastattelu, jota tosin emme saaneet.”

Kuvat julkaistiin STT:n kautta ja levisivät eri lehtiin. Leena Saraste pyysi Merja Salon kuvia omaan näyttelyynsä, ja ne ovat kiertäneet siitä saakka eri näyttelyissä.

”Kuvaustilanne oli sellainen, johon valokuvaaja varmaan vaistomaisesti aina reagoi: tumman väkijoukon keskellä on jokin valon avulla erottuva elementti, tässä tapauksessa tytön valkoinen huivi. Myös hänen kasvonsa ja ilmeensä olivat klassisen kauniit. En tiedä tytön nimeä enkä muista, mikä tämän koulutusleirin tavoite täsmälleen oli”, Merja Salo muistelee.
Leena Saraste kuvasi Jasser Arafatin 1982.



Leena Saraste sai palestiinalaisjohtaja Jasser Arafatin kuvatuksi, kun Arafat oli lähdössä Beirutista 30. elokuuta 1982 Libanonin sodan vuoksi.
”Beirutin Commodore-hotelli oli täynnä lehdistöä. Siellä arvailtiin kuumeisesti, missä Arafat olisi valmistautumassa lähtöön. Vaihtoehtoja tuntui olevan rajattomasti. Onnekkaasti osuin oikeaan paikkaan ja pääsin vielä portille etummaiseksi, mukanani vain pieni Minox.  Nostin kevyen kameran suorin käsin niin korkealle kuin mahdollista, ja onnistuin, näkemättä, rajaamaan kuvan niin, että pienikokoinen Arafat on libanonilaisten liittolaisten ympäröimä.  Jäljellä oli vain muutama ruutu diafilmiä. Televisiokuvaajat  tunkeutuivat eteeni. Tämä ruutu jäi ainoaksi. Televisio kertoi perheelleni, että olen kunnossa. Mikään muu kommunikaatio ei silloin toiminut”, Leena Saraste muistelee.
Leena Sarasteen kuva enosta ja lapsista.



Pakolaisena omalla maallaan ja naapurimaissa –valokuvanäyttely on esillä Helsingin työväenopiston aulagalleriassa maaliskuun loppuun saakka, Helsinginkatu 26, toinen kerros.  Näyttelyssä on esillä Leena Sarasteen ja Merja Salon valokuvia pääosin 1980-luvulta sekä Laura Junka-Aikion ja Jarkko Tiitisen kuvia 2000-luvulta.