Sputnik rakastettuni - Murakamin arvoituksellinen pienoisromaani painuu syvälle ihmisen mieleen, jossa persoona jakaantuu kuin Hitchcockin elokuvassa

Sumire, Miu ja kertojana toimiva nuori tokiolainen opettaja K.  
Haruki Murakamin romaanin Sputnik – rakastettuni päähenkilöt ovat kaksi naista ja yksi mies, joiden tunteet kiertävät toisiaan kohtaamatonta rataa. 

Sputnik rakastettuni sai ilmestyessään suomeksi 2000-luvun alussa nostetta ja kiittäviä arvosteluja. Jos se vielä on lukematta (kuten minulla oli) ja kaipaa hyvää kesälukemista,  kannattaa kipaista ostamaan kirjasta painettu pieni ja kevyt pokkari tai lainata romaani kirjastosta.

Murakami pitää tarinan tiiviinä. Teksti ei rönsyile eikä Murakami kehittele sivupolkuja kuten hän tekee monissa laajemmissa romaaneissaan. Siinä on imua ja jännitystä, sillä päähenkilö Sumire katoaa. Miu ja opettaja K yrittävät selvittää, mitä tapahtui.

Katoaminen ei ole kuitenkaan romaanin ydin. Itse näen ytimen siinä, että Murakami kuvaa ihmisen persoonallisuuden jakaantumista ja syvälle juurtunutta traumaa. On olemassa tässä maailmassa elävä, iältään neljääkymmentä lähestyvä Miu ja toinen Miu, joka elää kuin peilin takana ja jota toinen Miu voi katsella etäisyyden päästä.

On olemassa parikymppinen Sumire, toivoton romantikko, tapoihinsa piintynyt ja lapsellinen  kuten Murakami hänet määrittelee ja toinen Sumire, joka häviää mystisesti.

Naisten välissä tasapainoilee nuori opettaja K, joka rakastuu toivottomasti  opiskelijatoveriinsa ja kirjailijaksi haluavaan Sumireen. Sumire pitää K:ta tärkeänä ystävänään ja uskottunaan, jolle hän voi kertoa unelmansa. 

Kuvat: Sirpa Pääkkönen

Sumire puolestaan ihastuu pyörremyrskyn tavoin itseään vanhempaan Miuhun, joka on nainen. Murakami kehittelee erikoisen kolmiodraaman, jossa toiveet eivät toteudu. Sisimmässään jokainen heistä kärsii yksinäisyydestä.

Sumire lähtee Japanista varakkaan, yritysjohtajana työskentelevän Miun kanssa pitkälle matkalle Kreikkaan. Miu palkkaa Sumiren sihteerikseen, mutta Kreikan matka on enimmäkseen lomaa: auringonpaahdetta, hiekkarantoja, mukavia illallisia aina siihen yöhön saakka, jolloin Sumire katoaa. Miu hätyyttää opettaja K:n apuun ratkaisemaan arvoitusta.

Murakami kuljettaa tarinaa kevyesti ja mutkattomasti, mutta samalla niin että hän pitää lukijan tiukasti otteessaan. Hänen kielensä pursuaa värikkäitä metaforia ja vertauskuvia ja hän kuvailee tapahtumapaikkoja niin, että lukijan voi kuvitella niitä mielessään.

Loppua kohti tarina liukuu tasoille, jossa on mukana fantasiaa, mutta ei niin paljon kuin monissa muissa Murakamin romaaneissa. Sumiren katoaminen ja Miun persoonan jakaantuminen saavat hitchkockmaisia piirteitä. Kaikki ei ole sitä, miltä pinnalta näyttää. Ihmisessä on monia eri puolia, joista osa on syvällä piilotettuna muiden katseilta.

Kirjan lopussa Miu nousee huvipuistossa maailmanpyörään. Huikean hieno ja elokuvamainen kohtaus antaa lukijalle avaimia ymmärtää hieman enemmän Miun persoonaa.

Elokuvamaisuus jatkuu loppuun saakka. Murakami rauhoittaa jännitteitä luomalla pienen episodin, joka liittyy koulumaailmaan ja opettaja K:n mitäänsanomattomaan rakastajattereen. Sitten seuraa hauska yllätys, joka ehkä kuitenkin on pelkkää unta. Murakami jättää lukijalle ärsyttävän vapaat kädet tulkita, mitä oikeastaan tapahtui.