Tuuli Salminen kirjoittaa surusta ja luopumisesta, mutta ei kuormita lukijaa ahdistuksella - esikoisteoksen kieli on kuin leijuvaa runoa
 |
| Tuuli Salminen |
Kuten nimestäkin voi ymmärtää suru läpäisee teoksen, mutta se ei ole liian synkkä eikä kuormita lukijaa ahdistuksella.
Vastoinkäymisten, luopumisen ja kätkettyjen salaisuuksien vastapainona on kuulas, kirkas ja runollinen kerronta. Salmisen kieli on kuin leijuvaa runoa, joka imee lukijan mukaansa ja antaa sanojen pyörteen viedä.
Surusta lähdetään liikkeelle ja suruun teos päättyy. Kirjailija Jakob Kara tekee kuolemaa. Pienisoluinen keuhkosyöpä antaa hänelle peruuttamattoman tuomion ja viimeiset päivät ovat käsillä.
Jakob toivoo, että hänen elämänsä naiset, vaimo Ellen, sisar Rhea ja sisarentytär tekisivät sovinnon, vaikka kovin helppoa se ei ole.
Salminen antaa vuorotellen päähenkilöille puheenvuoron ja vähitellen aukeaa verho, joka on luotu peittämään asioita, joiden ei ole tarkoitus tulla julki. Ihmissuhteiden alla kiemurtelee juoni ja tarina, jota lukija ei välttämättä osaa aavistaa. Miksi sisar ja sisarentytär ovat Jakobille niin läheisiä, miksi vaimo Ellen etääntyy, kovettuu ja kärsii.
Salmisen esikoisteos on nopealukuinen jo siksikin, että tekee mieli tietää, mitä seuraava sivu paljastaa. Hitaastikin sen voi lukea, upota sanoihin ja sanojen taakse. Suomen kieli näyttää parhaita puoliaan, kun Salminen luo metaforia ja vertauskuvia.
Avaan kirjan summanmutikassa ja etsin näytteen Salmisen kielestä. Näin hän kirjoittaa:
"Sanat ovat tietäviä ja suorassa jonossa eivätkä ne kompuroi ja kaatuile toistensa päälle, vaan pysyvät sopivalla etäisyydellä toisistaan. Lauseilla on alku ja loppu, eikä edellisen lauseen loppu töni seuraavan alkua, vaan odottaa kauniisti vuoroaan."
Tuuli Salminen: Surulintu. Like 264 s.
Kommentit
Lähetä kommentti