Mestarikirjailija Ian McEwan kuvaa monisäikeisesti lapsen oikeutta, keski-ikäisyyttä, syyllisyyttä ja haavoittuvaisuutta

Ian McEwan. Kuva: Otava.

Tiivis ja timanttinen, tekee mieli sanoa Ian McEwanin romaanista Lapsen oikeus. Pariinsataan sivuun on sisällytetty koukuttava tarina, jonka ympärille punoutuu monta teemaa: oikeus, petos, syyllisyys, haavoittuvuus, uskonnollinen kiihko, rakkauden lakastuminen, ylemmän keskiluokan elämä ja keski-ikäisyys.

Keskiössä on kuuttakymmentä lähestyvä perheoikeuden tuomari Fiona, joka on luonut  loistavan uran oikeudessa tekemällä lukemattomia ratkaisuja perheiden riitatilanteissa. Fionan yliopistomies hurahtaa itseään puolta nuorempaan opiskelijatyttöseen, josta seuraa kriisi avioliitossa. Fiona heittää miehen ulos yhteisestä kodista. Lapsia heillä ei ole.

Romaanissa aviokriisi ei ole lainkaan painavin asia, mutta sillä on merkityksensä. Se paljastaa, miten Fiona toimii tilanteessa, jossa häntä loukataan. Ja vielä enemmän: työkseen aviokriisejä ratkova tuomari kohtaa oman haavoittuvuutensa.

Oikeusistunnoista romaani antaa realistisen tuntuisen kuvan, paljon paremman kuin television tusinaviihdesarjat, joissa rikoksia puidaan oikeudessa. Istuntokuvauksia ja tapauksia romaanissa vilisee  liikaakaan, sillä merkityksellisyydessään yksi tapaus nousee muiden yli.

Jehovantodistajaperheen 17-vuotias, musikaalinen ja lahjakas poika Adam sairastaa leukemiaa. Ilman verensiirtoa hänen henkensä on uhattuna, mutta sitä ei perheen uskonto salli, koska verta pidetään saastaisena. Fiona joutuu ratkaisemaan, antaako hän luvan verensiirrolle vastoin perheen tahtoa.

Adamin tarinasta kasvaa romaanin ydin. Adamin persoona on hienosti kuvattu. Tiukassa uskonnollisessa yhteisössä kasvanut poika ei ole päässyt koskaan itsenäistymään. Hän on sokeasti riippuvainen vanhemmistaan.

Fiona voisi tarjota ulospääsyn Adamille perheen tiukasta valvonnasta, raottaa ovea toisenlaiseen maailmaan. Niinpä Adam rakastuu. Alusta saakka on selvää, että Adamin kaukokaipuu ei voi johtaa mihinkään pysyvään. 

Ian McEwan kuvaa kiinnostavasti Fionan lipsumista, kun hän hetkellisesti ylittää ammattietiikan rajat. Hän tekee virheen, josta seuraa syyllisyyden taakka. Romaanin loppupuolella syyllisyys ja virheen puiminen nousevat keskeiseksi teemaksi. Fiona katuu, mutta virhe ei jätä häntä rauhaan.

Romaanissa on huiman hieno loppuhuipennus, jossa teemat risteytyvät toisiinsa elokuvamaisena kerrontana.

Fiona valmistautuu konsertoimaan ammattikiltansa joulukonserttiin, jossa hän säestää pianolla tenoriystäväänsä. Katuva aviomies tekee varovaisen lähestymisyrityksen. Muutaman kulauksen viiniä napattuaan häikäisevästi pukeutunut Fiona astuu konserttilavalle. Ilmassa leijuu tiivis jännitys, eikä lukija voi millään tietää, onnistuuko konsertti vai seuraako katastrofi.

Musiikki vie mielikuvat Adamiin, josta Fiona ei ole hetkeen kuullut. Pahat aavistukset piinaavat häntä. Hänen on pakko ottaa selvää, mitä Adamille on tapahtunut. Lopussa on monta jännitysmomenttia: konsertin onnistuminen, Adamin kohtalo ja se, antaako Fiona anteeksi aviomiehelleen.

McEwan on  kirjoittanut klassikkokirjailijan tyylillään monisäikeisen ja tyylikkään romaanin, jonka pieni kauneusvirhe on juuttuminen liikaa oikeusprosessien kuvaamiseen. Nimi Lapsen oikeus on osuva. Oikeuden on toimittava lapsen parhaaksi, mutta onko lapsella itsellä oikeus päättää kohtalostaan, jos hän ei ole siihen kypsä. 

Ian McEwan: Lapsen oikeus, Otava, 223 s.