Joensuulainen Anneli Heliö suomensi lähes koko Anna Ahmatovan runotuotannon

 

Anna Ahmatovan kotimuseossa Pietarissa on runoilijan elämään liittyviä esineitä ja tekstejä. Kuvat: Sirpa Pääkkönen

 

Viime vuosisadan venäläisistä runoilijoista Anna Ahmatova (1889-1966) on tehnyt moniin suomalaisiin vaikutuksen. Ahmatova eli läpi vaikean ajan Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton historiassa. Yhteiskunnan suuret murrokset ja kipukohdat heijastuivat hänen runoihinsa.

Nyt niitä saadaan lukea suomeksi kattavampi kokoelma kuin koskaan aikaisemmin, kun joensuulainen tutkija Anneli Heliö on suomentanut lähes koko Ahmatovan runotuotannon teokseen Olen äänenne, Anna Ahmatovan kootut runot 1904-1966. Runot ovat ilmestyneet joensuulaisen Kirjokannen kustantamana. Runoja on lähes tuhat.

”Aloitin runojen suomentamisen 1990-luvun puolivälissä ja viimeisen runon suomensin tämän vuoden elokuussa. Kävin 1990-luvulla usein Pietarissa, istuskelin museoissa ja Ahmatovan pienessä huoneessa hänen elämäänsä ja runojaan miettien”, Heliö kertoo.

1990-luvulla hän suomensi muun muassa Requiemin runot ja Pohjoiset elegiat runosarjan, osan pääteoksesta Runoelma ilman sankaria ja Maan kaikilla teillä -runoelman.

”Vuonna 1998 myös sanoin Karjalaisen haastattelussa, että suomennan Ahmatovan Kootut runot. Kirjan sain venäläisiltä ystäviltäni lahjaksi jo syksyllä 1989. Sitten meni voimat. Alkoi tuntua, että urakka on minulle liikaa. Ahmatova laittoi aina uudelleen seinää vasten, niin sielun ja mielen syövereihin hänen runonsa porautuvat aina uudelleen ja järkyttävät.”

Heliö ei kuitenkaan luovuttanut.

Keittiö Ahmatova-museossa.

”Anna oli jatkuvasti kuin pieni kivi kengässä ja niinpä palasin hänen runoihinsa."

Heliö vakuuttui siitä, että Ahmatovan runot ovat elämäkerrallisia ja koko hänen kirjallinen historiansa on luettavissa hänen runoistaan siitä huolimatta, että runoilija vieraannutti ja käytti eri kertojia, usein myös miespuolista.

”Hänen runoissaan on luettavissa kaikki ne tapahtumat, jotka järisyttivät hänen maataan, - maailmansodat, vallankumoukset, terrori ja lopulta jonkin asteinen vapautuminen, suojasään aika.” 

Ahmatova eli kirjallisuudessa ja kulttuurissa, joten hänellä on paljon kirjailijoista ja eri alojen taiteilijoista kertovia ja heille omistettuja runoja, kuten runosarja Seppele vainajille, jota on myös sanottu Kulttuurin Requiemiksi.

Uskonnollisia runoja Ahmatova kirjoitti nuoruudesta vanhoille päivilleen asti.

”Jo 1920 ja 1930-luvuilla hän kirjoitti lukuisia runoja Stalinista ja terrorista. Nämä runot olivat Requiem-runoelman ohella ”muistin kirjallisuutta”.  1950-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen ja sen jälkeen, kun Ahmatovan poika oli vapautunut leiriltä 1956, uusia runoja purkautui laavavyöryn lailla. Niissä hän teki tiliä siitä, mitä hänen ystävilleen oli tapahtunut terrorin vuosina.”

Nojatuoli ja pöytä Ahmatova- museossa.

1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Ahmatovan runoissa näkyy seestymistä. Heliö vertaa niitä samankaltaiseen puhtauteen kuin kirjailijan nuoruuden ajan runoissa. Ahmatova vietti pitkiä aikoja mökillään Komarovassa Karjalassa.

”Ehkä runoissa näkyy Terijoen luonnon ja meren vaikutus. Hän ikään kuin pääsee tasapainoon luomakunnan kanssa. Nämä viimeiset ajat olivat toki myös onnellisia aikoja hänen elämässään. Hän sai kaipaamaansa arvostusta ja nuoret runoilijat ja muusikot vierailivat usein hänen datshallaan.” 

Myös kuoleman teema kulkee läpi koko Ahmatovan tuotannon, mutta suhde siihen muuttuu vuosikymmenien myötä kauhusta kaivattuun ystävään.

”Ahmatova oli venäläisen runouden Sapfo ja Kassandra, ja rakkaus on hänen keskeistä tematiikkaansa. Se on kykyä haltioitua ja rakastua aina uudelleen ja ehdoitta, tuntea myös yhteenkuuluvuutta kaiken elollisen kanssa”, Heliö luonnehtii.

Aikaisemmin Ahmatovan runoja on ilmestynyt Pentti Saaritsan suomentamina muun muassa Neuvostolyriikkaa 3 –sarjassa (1978). Marja-Leena Mikkolan toimittama ja suomentama Anna Ahmatovan Valitut runot ilmestyi 2008.

Pietarin keskustassa Fontankan kanavan rannalla avattiin vuonna 1989 kirjailijamuseo. Myöhemmin se muuttui Ahmatovan kotimuseoksi.

Šermetevin palatsin pihasiipeen luotiin Neuvostovallan aikana yhteisasuntola. Yksi asukkaista oli Anna Ahmatova. Museoon on kerätty Ahmatovalta säästyneitä esineitä ja aikalaisten huonekaluja. Museo kertoo myös Ahmatovan runoudesta ja elämästä.

Ahmatova asui Fontankan talossa yli kaksikymmentä vuotta, ja siellä syntyi suuri osa hänen runoistaan. 

Anna Ahmatova
.
Pohjoiset elegiat
.
Kuudes
.
Avain viimeinen – kylmä avain unohduksen,
suo suloisemman tyydytyksen,
kuin tulen hehku sydämen.
Puškin
.
Muistoilla on kolme aikaa.
Ensimmäinen – on kuin eilinen päivä,
sielu on siunattujen holviensa alla
ja ruumis tuntee itsensä autuaaksi niiden varjoissa.
Vielä ei nauru ole vaiennut, yhä virtaavat kyyneleet,
eikä mustetahraa ole pyyhkäisty pöydältä
ja sydämessä, suudelma tuo unohtumaton,
se ainoa, jäähyväisiksi....
.
Mutta tämä ei jatku kauan...
Jo katoaa holvi päämme päältä ja jossain
syrjässä, laitakaupungilla, on talo yksinäinen,
talvisin kylmä, kuuma kesäisin,
siellä hämähäkki kutoo verkkojaan
ja pöly kaiken yllä makaa,
siellä hehkuvat kirjeet tuhkaksi lahoaa,
salavihkaa muotokuvat muuttuvat,
sinne kuin hautaan käyvät ihmiset,
palattuaan pesevät tarkkaan kädet
ja karistavat karkaavan kyynelhelmen, –
uupuneen aikakauden – huokaavat raskaasti...
.
Mutta kellot tikittävät, kevät toiseksi
vaihtuu, taivas punertuu,
muuttuvat nimet kaupunkien,
ei ole enää todistajia tapahtumien,
ei kenen kanssa itkeä, kenen kanssa muistella,
ja hitaasti luotamme pois käyvät varjot,
niitä emme enää kutsu takaisin,
niiden paluu meitä pelottaisi.
.
Ja kun havahdumme, näemme, unohtaneet
olemme, polun tuohon taloon outoon,
pakenemme sinne, mutta (kuten unessa tapahtuu)
siellä kaikki on toisin: ihmiset, esineet, seinät,
meitä ei tunneta – olemme vieraita.
Me emme pääse sinne... Jumalani!
ja mikä katkerinta:

Tajuamme, mahtua voi emme,
menneisyyden piiriin elämämme,
se meille lähes yhtä outo on,
kuin naapurillemme tuntematon,
kuolleitamme, emme enää edes tuntisi,
ja se, kenet meistä Luoja erotti,
on sangen hyvin ilman meitä selvinnyt –
ja kenties jopa paremmin...
.
1943–1953
.
suomennos Anneli Heliö